Parlophone

Live-albumit ovat lähes 90-prosenttisesti turhia. Suurin osa konserttitallenteista on julkaistu ainoastaan lypsylehmiksi joilla pystytään kaapimaan loputkin pennoset hurahtaneiden fanien taskuista. Joitain poikkeuksia sääntöön onneksi löytyy. Maaliin osuessaan voi autenttinen ja rosoinen tunnelma viedä kuulijan täysin mennessään ja aiheuttaa pysyviä väristyksiä. ”Kuin olisi itse eturivissä”, voi joku sanoa.

Radioheadin live sisältää vähemmän yllättäen vain kahden viimeisimmän studio-levyn biisejä, yhdellä uudella suolattuna. Tuo uusi, akustinen True Love Waits, on bändin laadukkaan mittapuun puristuksessa ehkä sieltä keskitasolta, joten muut kuin hardcore-fanit voinevat tällä kertaa säästää euronsa. Biisivalinnat ovat muutenkin hieman eriskummallisia, esim. kaikki Amnesiacin todelliset ässäbiisit ( Pyramid Song, You And Whose Army, Knives Out) loistavat poissaolollaan. Tiesimmehän ettei bändi meitä helpolla päästä, mutta minä olisin ehdottomasti valinnut toisin.

I Might Be Wrong on soinnillisesti äärimmäisen puhdas ja ”studiomainen”. Suttuisuudesta ei ole tietoakaan, sillä minimaalisen hienovaraisesti rakentuva äänimaailma alkaa vähitellen hipomaan jopa Talk Talkin kahden viimeisen levyn sfäärejä. Tämä ei liene yllätys, onhan Thom Yorke tunnustautunut yhtyeen vilpittömäksi faniksi.

Radiohead on yhtye jota on vuosien varrella suitsutettu erittäin paljon; välillä ehkä jopa liikaakin. On kuitenkin kiistämätön tosiseikka että ne harvat yhtyeet jotka elävät jatkuvassa liikkeessä, kaihtamatta radikaalejakaan ratkaisuja tai suoranaisia riskejä, rikastuttavat popmusiikin kenttää enemmän kuin rekkalastillinen perässähiihtäjiä konsanaan - aitoutta kun ei voi ostaa.