Samanna: Sinisellä sametilla

Humu Records / Hillotehdas

Samannan kolmas pitkäsoitto aiheutti minulle alkuun melkoiset määrät päänvaivaa, tunsin jopa puolittaisia paniikin purkauksia. Olen näet kaikki nämä koronavuodet rakastanut yhtyeen Itsetunto-albumia, tai vähintäänkin isompaa osaa siitä, mutta uusi levy ei tahtonut löytää tietään sydämeeni.

Kuten aina, Anna Pesosen kipparoima yhtye hallitsee jazzahtavan poppinsa salat ihailtavalla vakaudella, mutta albumeita tehtäessä jokin tuntuu aina menevän hivenen pieleen. Ihailen yhtyeen kaavavapaata laskettelua ja Pesosen kynästä kirvonneita sanoituksia, mutta toisinaan palaset eivät vain asetu keskenään toimeen tuleviksi kappaleiksi.

Periaatteessa kaikki tuttu on kyllä jälleen läsnä, vaan miksi ryhmän kolmas pitkäsoitto ei saanut heti tuntojani kuohumaan, oliko vika kenties vastaanottimessani tai aisteissani? Onnekseni em. paniikki sai hiljalleen tehdä tilaa tyytyväisemmille tunnoille, vaikka Sinisellä sametilla -kiekko pitääkin edelleen osia itsestään vähintäänkin käden päässä allekirjoittaneesta.

Puretaan vyyhtiä positiivisesta päästä. Sinkkubiisi Etsit minua on melkoinen loikka altaan syvään päähän, jossa progerock ja öinen soundi kietovat kuulijansa välittömästi persoonallisen tarinansa sisään. Jälleen kerran kaikki syntyy pienistä paloista, nelikon soiton nivoutuessa taianomaisesti – tämähän on silkkaa samettia korville.

Muovipussi-sinkullakin on hetkensä, vähintäänkin loistavan tekstin ansiosta, vaikka rohkeampaankin vääntöön olisi ollut mahdollisuuksia. Aivojumppaa päästää bändin revittelemään keveämmin ja nopeammin, muhevien kosketinsoundien ja Sami Sippolan saksofonin käydessä piirileikkiään. Arjen pieniä huomioita, elämän makua ja kuin huomaamatta taustalle hiipii aina vain tarkemmin pohdittuja äänimaisemointeja, omanlaisiaan äänellisiä lavastuksia.

Kolmas pitkäsoitto onkin kirjoissani yhtyeen tunnelmallisin ja hitain teos tähän mennessä. Kuuleman mukaan materiaalia saatiin tehdä omassa rauhassa, mikä myös kuuluu suorastaan runollisissa riveissä ja pitkiksi venyvissä nuoteissa. Muutos on sanalla sanoen kaunis ankkuriraita, kun taas Kahvikupin pohjalle piirtyvät sydämet osaa tuoda levon ja levottomuuden saman aiheen äärelle. Avain näissäkin kohdin on odottaminen ja maltti.

Sinisellä sametilla on kiistatta rauhallinen ja paikoilleen asettunut levy. Sitä pitää toden teolla kuunnella, jotta kappaleet eivät vain livu ohi korvien. Sävyisämmät vokaalit, pehmeät soundit ja entistäkin tasapainoisemmat soundit saavat Samannan kuulostamaan aikuisemmalta, kypsemmältä ja valmiimmalta. Ehkäpä juuri nuo elementit pistävät allekirjoittaneelle alussa hanttiin, kenties.