Bloc Party: Alpha Games

ADA / BMG

Lontoon ylpeys Bloc Party on niitä yhtyeitä, jotka olivat veistämässä rockin uusia suuntia 00-luvulla. Kolme ensimmäistä pitkäsoittoa vuosina 2005–2008 kahmivat reippaiden myyntilukujen lisäksi glooriaa, jonka tasolle bändi ei ole sittemmin enää yltänyt. Vuoden 2016 Hymns lähti tutkimaan uusia, tanssittavimpia soundeja ja sai kauniisti sanottuna ristiriitaisen vastaanoton.

Kuusi pitkää vuotta myöhemmin on koittanut kuudennen pitkäsoiton aika ja tuttuun tapaan Kele Okereke ja Russell Lissack ovat keulilla, mutta nyt biisien krediitit on pistetty taas koko nelikon nimiin. Eli paluu bändimäisempiin aikoihin on aistittavissa ainakin tuolla saralla ja monin tavoin Alpha Games kuulostaa juuri siltä, miltä sen soisikin kuulostavan. Monin tavoin Bloc Party onkin palannut juurilleen, mutta on tässä myös muuta mukana, eli aikamatka ei rajoitu vain menneisyyden tutkintaan.

Alpha Games onkin uudenlainen kitararock-levy, jonka pehmeistä soundeista ja taustavokaalikoukuista on kovin helppoa löytää New Orderin perijöiden jälkiä. Okereken silkkinen lauluääni ja pakoton tulkinta on aina jakanut mielipiteitä, mutta jokin vokaalien pehmeydessä ja tekstin toisinaan terävissäkin palasissa synnyttää miellyttäviä ristiriitoja.

Tätä kirjoitettaessa viimeisimmäksi sinkuksi nostettu If We Get Caught on täydellisyyttä hipova pop-helmi ja jo viime vuoden puolella julkaistu Ttraps edustaa kiekon rockeinta laitaa ylpeydellä. Ääripäiden välissä The Girls are Fighting pelailee pientä ska-korttiaan ja nimensä taakse hivenen jäävä Sex Magik nousee kertosäkeensä ajaksi ylvääseen lentoon, jos nyt kappale tahtookin hajota osiin juuri silloin kun pitäisi ottaa isompaa vasaraa pakista esiin.

Alpha Games ei ole Bloc Partyn paras albumi, mutta se on parasta mitä bändi on luonut reiluun vuosikymmeneen ja siten suunta on taas selvästi nousujohteinen. Ja oli jo aikakin.