JP Leppäluoto: Jäävuoria

Playground Music

JP Leppäluoto on pitkästä aikaa löytänyt sielustaan raskaamman soundin säikeitä, mitä onkin ehditty jo kaivata ainakin tällä suunnalla. Toinen sooloalbumi ottaakin selvästi etäisyyttä kahden vuoden takaiseen Piilevää pimeää -kiekkoon, jota ei pidä kuitenkaan millään tavoin vähätellä. Leppäluoto halusi tuolloin tehdä jotain erilaista, ja toki debyyttisoolollakin sävyt olivat tummia, mutta tällä kierroksella folkin ja popin vaikutuspiirit ovat kaventuneet kummasti.

Leppäluodon historia Charonin ja Poisonblackin riveissä kuuluukin näillä uusilla raidoilla, joista osa olisi sopinut ongelmitta jopa em. bändien kiekoille. Uusin sinkku Toiset elää napsahtaa taatusti menevämpää gootahtavaa rockia janoaville, kun taas aikoinaan ensimmäiseksi sinkuksi nostettu Mä jään lipuu komeasti kohtalokkaamman goottirockin puolelle. Samaa maailmaa heijastelee myös rakkauden karikoita kiroava Varjoissa kii, jonka taustalla väijyvä sello vahvistaa signaalia kummasti.

Eikä suomalainen rock-albumi olisi tietenkään täysimittainen, jollei muutamalla raidalla viistettäisi lähempää iskelmärockin varjoisia viitoja. Kadonnut mies pelaa melodiakorttinsa taitavasti ja vaikka soundipuoli onkin muhkean tuhti, ovat viitteet selviä. Astetta kunnianhimoisempi on avaukseksi sijoitettu Jäävuoria, joka jatkaa nimensä monikkomuodolla ovelasti tekstin viestiä. Kaiken kukkuraksi raidalla kuullaan ainoaa vokalistivierasta, eli Sania, joka yhdessä JP:n kanssa nostaa biisin korkeuksiin. Mustat syvyydet maalataan eteen eeppisin vedoin ja kyllähän pieni uhkapeli kannattaa, sillä heti perään kajahtava Kadonnut mies on taas hivenen toisesta kulmasta rakkauden murheita lähestyvä tarina.

Finaaliksi säästetty Seireeni on puolestaan niin mustahuulinen balladi, ettei kauniimmasta väliä. Tuhoisaksi kääntyneen rakkauden jäätyä viimein taakse on helpompaa nähdä kaiken menneen sävyt, vivahteet, yksityiskohdat. Vaan olisiko tekstin alkupisteen oivallus koskaan saapunut, ellei kertoja olisi alussa rynnännyt tyhjien lupauksien perässä?

Väänsin ja käänsin pitkään peistä sielussani siitä, että onko tämä nyt neljän, neljän ja puolen, tai peräti viiden tähden levy. Puolikkaat pyöristyvät väistämättä alaspäin, mutta lopulta viimeinenkin palanen – tässä tapauksessa Pompeiji-kappale – asettui paikoilleen. 17 vuoden takainen Songs For the Sinners onkin jo pitkään odottanut parempaansa, mutta uskoisin ylittäjän viimein löytyneen.