Taiminen: Tiskin alta

Kitarahirmu Taiminen on tuttu mies monesta hieman tummempaa musiikkia tavalla tai toisella soittavasta orkesterista, joten soolokiekon tekstien karut aiheet eivät tulleet yllätyksinä. Pienoinen yllätys sen sijaan on herran siirtyminen ”höyryfolkin” saralle. Toki Viikate pelailee kaihon kanssa, kuten nämä soolobiisitkin, mutta esimerkiksi ATK ja Koljosen tiekiista ovat aika lailla rankempaa kamaa musiikillisesti.

Akustisen kitaran ja mandoliinin kanssa pelailevan Taimisen yhdeksän raidan soolokiekko summaakin omin tavoin mm. kolhoa kotoista bluesia, häiriintynyttä iskelmää sekä verihurmeista kansanmusiikkimaista laulelmaa. Sinkkujakin on ilmestynyt sitten vuoden 2019 kelpo pino, mutta läheskään kaikki niistä eivät ole mahtuneet kiekolle, vaan ainoastaan neljälle viimeiselle ovat auenneet ovet. Tämä jos mikä saa kiinnittämään huomiota kokonaisuuteen, jossa painopisteet ovat hivenen muuntuneet ja kehittyneet sitten ensimmäisten sinkkujen.

Teksteissä kupit ovat tietysti jatkuvasti puolityhjiä, eikä risukasaan yllä kuin kylmä sade, mutta silti levyllä on myös toisenlaisia voimia. En väitä musiikin taistelevan tekstejä vastaan, mutta eivät ne aina samassakaan tahdissa liitele yhteiseen suuntaan. Kontrasti tuskin on vahinko, eivätkä jännitteet vaikuta välttämättä jokaisessa tilanteessa osuvimmilta, mutta ainakin kuultu aiheuttaa erilaisia reaktioita. Taiminen osaa olla punk ovelammilla keinoin, väittäisin tässä yhteydessä.

Sato/Kato progeilee keveän kaartelevasti halki vajaan viisiminuuttisen matkansa ja Taivaankartta vie aatokset Woodstockin hippitaivaisiin, koskettimien uhkuessa orgaanista voimaansa. Hurmeista folkkia näissä kokoontumisajoissa edustaa puolestaan Väärä mies, jonka veriset säkeet hyytävät edelleen.

Folkkia on monenlaista, mutta tämä on Taimisen näkemys aiheesta ja Taimisen tapa työstää tarinoitaan. En tiedä mitä tarkalleen ottaen odotin alussa, mutta taisin saada enemmän ja rikkaampaa, joten helppohan tässä on jees-miehenä näyttää peukkua.