Weird Nightmare: Weird Nightmare

Sub Pop

Kanadalainen Alex Edkins on ahkeroinut Metz-trion yhtenä jäsenenä jo vuodesta 2008 lähtien. Noisehtavaa ja tylyä rypistelyä on julkaistu tähän mennessä neljän pitkäsoiton verran, joten johan olikin aika jo sooloilla.

Albumin promoteksteissä korostetaan sitä, kuinka tämä ei ole pandemia-albumi maailman tilanteeseen reagoivalla tavalla. Kiekko olisi syntynyt siis ilman väistämätöntä keikkataukoakin, mutta tauon suoma mahdollisuus viimeistellä materiaali salli sen valmistumisen juurikin nyt. Eli levy ei kerro nykyisistä asioista, vaan se kokoaa materiaalia Edkinsin omasta historiasta, tehden jonkin sortin summauksen ja välitilinpäätöksen viimeiseltä reilulta vuosikymmeneltä ainakin.

Soolokiekko ei kuitenkaan lähde sen kummemmin avaamaan Edkinsille uusia suuntia musiikilliselta kantilta tarkasteltuna. Tärkein askel onkin otettu studion sisällä, kun artisti on päätynyt tekemään ison osan asioista itse, eivätkä bändikaverit ole olleet mukaan vaikuttamassa prosesseihin. Näin Edkins on tuottanut ja äänittänyt itse kirjoittamansa kipaleet. Ainoastaan rummut ovat lähtökohtaisesti vierailijoiden soittamia, minkä lisäksi studiossa on tietysti viivähtänyt muutama muukin soittajatoveri. Joukossa eivät kuitenkaan ole bändikaverit Chris Slorach ja Hayden Menzies, jotka muistetaan kuitenkin kiitosten kohdilla.

Punkahtavaa rockia tämäkin on, sellaisella sangen perinteisellä tavalla, joka on erittäin tyypillistä nimenomaan pohjoisamerikkalaisille yhtyeille. Kitaroiden särövallit ovat rosoiset, vaikka soundimuurin paksuus aisoissa pysyykin. Biisit ovat periaatteessa hyvinkin meuhkaavia, mutta niiden sydämestä löytyy aina melodisuus ja taustalaulujen saralla mm. Lusitania pelaa ihan suorilla pop-koukuilla. Toinen vahva isku on Bullyn vahvistama Wrecked, joka niin ikään on poimittu sinkuksi.

Jopa CD-laitoksen teksteissä A- ja B-puoli on jaettu erikseen, joten jos vinyyli sattuu löytymään, niin B-puolen avaaja Darkroom pääsee iskemään ansaitsemallaan voimalla. Tummempi soundi ottaa hivenen postpunkkia mukaan ja lopputulos saa albumin keskivaiheet svengaamaan hurjalla voimalla.

Tarina ei kerro, miksi nämä kappaleet eivät ole kelvanneet/päässeet Metzin levyille, sillä muoto ei eroa kovinkaan selvästi emobändin tekemisistä. Ehkäpä runsaampi melodisuus ja perinteisempi ysärirock ovat niitä erottavia tekijöitä, mutta aivan täyteen albumiin ainekset eivät ole lopulta riittäneet. Voittaa tämä silti Metzin monet tuotokset mennen tullen, joten onneksi soolollekin löytyi aikaa.