Shark Varnish: Eheä kuin aurinkokunta

Omakustanne

Shark Varnish on tuttu ja odotettu vieras Desibeli.netissä. Vuosien saatossa mm. postpunkin oudommalla laidalla viihtynyt duo on julkaissut mitä erilaisempia kokonaisuuksia, joista vuoden 2020 Kytö oli mielestäni kokonaisuutena kunnianhimoisin tähän mennessä. Tuolloin kyytipojiksi kelpasivat vuorollaan ambient ja hitaat loitsut, sekä hakkaava rytmi ja nopea vyörytys, eikä reunatolppien välissä ollut ainakaan tyhjää tahi tylsää.

Uuden albumin avauksena soiva Elosäe ei näin hämännyt minua kuin hetken, sillä tietysti tuon maalailevan hitaan, kauniinkin, startin jälkeen tiedossa oli jotain aivan muuta. Shark Varnishin ilmaisussa äärilaidat ovat aina vahvistaneet toisiaan, kontrasti ja konflikti palvelevat luovia voimia ja kaoottisuus on vain yksi sivellin muiden joukossa. Niinpä Aavan piinaava postpunk-rytmi ja pinnalla vaeltava särökitara sijoittuvat luonnollisesti toiseen laitaan, jonka kautta päästäänkin sinkuksi nostettuun numeroon.

Totesin jo edellä bändin olevan tutun, mutta Rakkaus loppuu kristalliseen pintaan on niin kova isku vasten niin monia eri pintoja, että piinaavan raidan kuuntelu on omanlaisensa koitos. Mustuus valuu ikkunoista ja ilmastointiaukoista sisään, kun huudoksi kääntynyt laulu ja tinkimättömät elektroniset soundit käyvät melukisaa keskenään. Rakkauden päättyminen on kirvoittanut kautta aikain melkoisia teoksia ihmiskunnan ihmeteltäväksi, eikä tämä seitsemän ja puoli minuuttia ole heppoisemmasta päästä. Lopussa rauha on jo aikaa sitten laskeutunut, mutta tunnekuohu säilyy vielä pitkään hiljaisuuden jälkeen.

Eheä kuin aurinkokunta -albumi on kauniisti sanottuna haastava kokonaisuus, jonka viimeiset minuutit tuovat muassaan vielä pari kuohahdusta. Isoäiti pistää parhaat tekno-bootsit jalkaan, mutta hyydähtää jo puolivälissään ensi kertaa niin, että värit valuvat seinistä piiloihinsa. Kaikki perintörahat on pelattu, tulevaisuus on yhdessä typeryyden puuskassa pyyhitty ja kun biisi viimein sirpaloituu äänten särinäksi, on moni kaari ehtinyt pitkäksi ja monta ympyrää on sulkeutunut. Eipä jäänyt lapsenlapsille tällä erää mitään.

Näin ehdotonta musiikkia kuunnellessa tulee tietysti pohtineeksi niitä tilanteita ja tunnetiloja, jotka ovat toimineet sytyttimenä, alkukipinänä, ensimmäisenä kaatuvana dominonappulana. Mielestäni kaikkien taiteiden perimmäinen tarkoitus on tunnetilojen herättäminen. Toisinaan se vaatii isompia vasaroita ja kovempia otteita, jotta provosoimisen ja vahvistamisen kautta halutut reaktiot syntyvät meissä ihmisissä, ja miksei muissakin olennoissa. Mutta kuten jo aiemmin totesin, spektri on laaja vain silloin, kun sen kaikki laidat ovat mukana.

Shark Varnishin musiikissa on samaa outoa vetovoimaa, kuin vaikkapa Velvet Undergroundin vanhojen livetallenteiden kuuntelussa. Eihän siinä periaatteessa ole mitään järkeä – ja kaikki järki. Sanovat että universumi pysyy kasassa vain pimeän materian ansiosta, se lienee selitys myös tämän psykedeelisyyden eri tasoilla taiteilevan albumin oudosta eheydestä.