J.Karjalainen: Vanhaa rautaa

Poko Records

Jessus. Miten voi tällainen alta kolmekymppinen sälli lähteä ”arvioimaan” J.Karjalaisen kaltaista artistia, joka on puoliksi jumala, puoliksi instituutio? Artistia, joka on ikäisilleni aina ollut, musiikillinen vastine Arvi Lindille? Miten arvioida isän taitoa naida, mamman taitoa leipoa bullaa?

 Lähdettäköön nyt siitä faktasta, että Karjalaista on viimeksi kokoelmoitu vuonna 1992. Levyn nimi on Suurimmat hitit. Tiettävästi Karjalainen on kertonut levy-yhtiön halunneen suurin piirtein samat kappaleet sisältävää kokoelmaa, ehkä Väinöllä maustettuna. Tähän ei J suostunutkaan, vaan valikoi levylle omia suosikkejaan vuosilta 1992-2004, mikä on hienoa suoraselkäisyyttä musiikkibisneksessä, missä talouspellet tunkevat päättämään asioista, jotka eivät heille kuulu.
 Itse asiassa jo tämän kokoelman lähtökohdat antavat sille kolme tähteä pohjalle.

 Muistakaamme myös, että ihmisen muisti on lyhyt. Tulee uusia sukupolvia, jotka eivät tajua mistään mitään, ja joita täytyy noin kymmenen vuoden välein valistella ja muistutella kokoelmilla. Muistammehan tv-työtä tehneen Tea Kalifan legendaarisen viattoman kysymyksen hänen kuultuaan, kuka on seuraava artistivieras: ”Kuka on Tuomari Nurmio?” Mikäli tämä anekdootti ei pidä paikkaansa, tuokaa se minun tietooni: korjaan tiedot erittäin mielelläni.
 Toisin sanoen nyt rupeavat yläasteiden musatunneilla pikku hiljaa kaikumaan ensimmäiset ”Kuka vtn J.Karjalainen?” - kysymykset. Minkä vuoksi tämän kokoelman olemassaolo on hyvinkin perusteltu.

 Jotkut kappaleet ovat tietenkin aikoinaan joutuneet modernin, vammaisen radiosoittopolitiikan raiskaamiksi, mutta pakkohan tätä on silti kehua. Bluesmieheksi Karjalaista aina tituleerataan, mutta tämä kokoelma osoittaa hänen actuaalisen monipuolisuutensa. On vaikutetta iskelmästä, popista, baddingrokista, gospelista, kansanmusiikista. Fuusiot ovat onnistuneita, ja on aina hienoa, kun joku ymmärtää, että maailmassa on muitakin soittimia kuin kitara, basso ja rummut: harvoin sitä Suomen radiosta kuuli esim. kora-soittimen plinkettä ennen sen v-alkuisen kappaleen pinnalletuloa.
 Ehkä kaikkien aikojen paras suomalaisen kappaleen B-osa Avaruuden ikkunassa, Laura Häkkisen silmät-viisun hillbillymeininki, casiourkujen hyötykäyttö bossanovassa Kaikki pallot ilmassa... hienoja hetkiä, luovaa hulluutta, pilkettä silmäkulmassa. Kaiken ei tarvitse olla musiikillista citizenkanea.

 Lyriikoita ei kansivihosta löydy, mutta vastineeksi kokoonpanot, levytysvuodet ja muu perustieto. Tuote on kunnossa, rahoille tulee vastinetta: milloin kuulit viimeksi näin laadukasta ”myöhempää tuotantoa?”
 Myönnä, että jouduit ainakin vähän miettimään.

Kommenttien keskiarvo:

JariT kommentoi 13.02.2004:

Pisteet:

meidän kaikkien isillä lienee ollut ainakin Varaani vinyylikasassaan, ja lienee aika myöntää, että isämme olivat oikeassa. vaikka ikä on miehellä lisääntynyt, niin myöhempi tuotanto kuullostaa itse asiassa paikoin lähes lapsellisen leikkisältä; taantuminen ei koskaan tapahtunut. se, joka haukkuu j:tä suomipopiksi vietäköön saunan taakse.