Carlotta Valdes: Praha

Eclipse Music

Saatan kuulostaa hieman sokeriselta, mutta mielestäni musiikki on parhaimmillaan kuin kumppani, jonka kanssa sielun siivet kohoavat aivan uusiin korkeuksiin. Olen jo reilun kahden kuukauden ajan kuunnellut Carlotta Valdesin debyyttialbumia, enkä vain kyllästy yhtyeen instrumentaalirockiin. Eli kaikki ne lupaukset, jotka Alussa-sinkun myötä annettiin, on myös lunastettu, ja vieläpä korkojen kera.

Emil Lähteenmäen kipparoima yhtye on kiistatta Rushinsa kuullut ja Porcupine Treensä omaksunut, mutta nämä väistämättömät rinnastukset kertovat yllättävän vähän Prahan koko voimasta ja potentiaalista. Instrumentaalirockin leimaaminen elokuvamaiseksi on hivenen halpa temppu, mutta minkäs teet: Korina maalailee eeppisiä luonnostelmiaan niin upein vedoin ja kun Newly Bound progeilee muhevan soundin säestämänä, on helppo nähdä kuvasarjoja päässään.

Carlotta Valdesin progehtavat raidat ovat kuin kohtauksia erilaista tilanteista, jotka risteävät keskenään. Toisinaan pelimusiikki saattaa kohota lähimmäksi verrokiksi, seuraavassa hetkessä suvantovaiheen väliosa voi lähestyä modernin jazzin alueita, eikä rokahtava metallikaan ole aina niinkään kaukana. Todellinen sankariteko ja taikatemppu on kuitenkin albumin yhteneväisyys nimenomaan kokonaisuutena, mistä suuri kiitos ja kumarrus kuuluu sovitustyölle. Praha onkin kuin yksi suuri tarina, jonka jokainen luku on itsenäinen teoksensa, mutta myös osa suurempaa ja merkittävämpää kuvaa.

Puhuin alussa sielusta ja sen koskettamisesta. Yritän hieman avata tuota: kun kuuntelen simppelisti nimettyä M-kappaletta, vaikuttaa jokainen nuotti virtaviivaisessa progemaalailussa olevan kohdillaan ja viisi minuuttia livahtaa aina liian nopeasti ohitse. Sirpaleisempi Stella saa aina pohtimaan särkyneitä osiaan ja syvää äänikenttää, jossa uhka ja toivo vaikuttavat kisaavan keskenään. Ehkä kuulen tuossa tämän ajan äänen, mutta yhtä kaikki kappale on upea. Kappaleet puhuttelevat, ne saavat pohtimaan yllättäviäkin asioita ja eivät suostu asettumaan kiltisti taustamusiikiksi.

Kahdeksan raitaa, ei ainuttakaan turhaa hetkeä ja jokainen osa täydentää toisiaan. Mitään ei puutu, mitään ei ole liikaa, joten täysi pistepotti on ainoa looginen vaihtoehto. Näin, vaikka kyseessä on tosiaan vasta debyyttialbumi.