A.Reikko: A.Reikko

Karhuvaltio Records

Aiemmin mittavan uran englanninkielisen rockin saralla bändiläisenä tehnyt A.Reikko on vaihtanut soolodebyyttialbumillaan esiintymiskielen suomeen. Esimakua uusista tuulista saatiin jo viime vuoden lopulla, kun Minnesota-sinkulla bileiden jälkeinen aamu aukeni raikkaan kirpsakkana.

Kuusarista kimmahtava poprock ja angloamerikkalaisuus sekoittui suomalaiseen rockiin, jota ei kuitenkaan pidä sekoittaa perinteisesti ymmärrettyyn suomirockiin. Sittemmin sinkkuja on lohjennut pari lisääkin, eikä toimivaa kaavaa ole sorkittu tarpeettomasti. Reikko ymmärtää etenkin sovitusten merkityksen, jolloin näennäisen suorilta vaikuttavista biiseistä voi löytää aina vain lisää tasoja, viittauksia ja pieniä jippoja. Tämä kaikki antaa lisää eloa albumille kokonaisuutena, sekä tietysti itse kappaleille.

Sinkuista riemukkaasti rokkaava ja vapain askelin tanssaileva Halleluja ei ole niinkään harras kirkkokansan veisu, kuin ennemminkin hetken hurmaan heittäytyvä ralli, jossa onni otetaan vastaan kuten se vain tulee. Salarakkaiden Uni motelleista on puolestaan The Beatlesin jalanjäljissä kulkeva psykedeelissävytteisempi numero, jossa taivas löytyy pienestä hetkestä – on se sitten haaveilua tai totta. Menneet vuosikymmenet soivat vahvoina, mutta A.Reikko ei ole antanut tossujensa juuttua vanhoihin askelmerkkeihin, vaan albumi soundaa samaan aikaan vahvasti juuri tälle päivälle.

Sinkkujen takana taso ei juuri notkahda, vaikka kaikki kymmenen raitaa eivät välttämättä menestyksekkäiksi sinkuiksi taivukaan. Hyvää huomenta Houston osaa hakea omista vaikeuksista pontta uuteen huomiseen, jokaista kisaa ei voi voittaa, mutta aina voi yrittää uudelleen ja enemmän. Rokimmin takova Joutomaa jää uhkaavan vaivatta soimaan korvaan, eikä elon ruutuhyppelyssä taka-askelta kaipaileva Nää päivät ole musiikillisesti heppoisempi, jos nyt lyriikat saattavat saada aamukahvin maistumaan hivenen kummalle – ehkäpä kitkerällekin.

A.Reikko antaa brittien valloittaa popahtavan rockinsa, mutta eponyymi esikoinen on silti jotain muutakin, kuin vain tuore otos vanhoissa raameissa. Runsas bändisoundi sallii biisien hengittää vapaammin ja jopa 90-luvun soundien kanssa pelehtiminen sotkee entisestään linjoja, mikä on vain positiivinen asia. Maailma ei kenties saanut Koria Kitten Riotista itselleen sydänkäpystä, mutta pieni Suomi voitti itselleen vahvaa soolouraa luovan artistin.