Depressed Mode: Decade of Silence

Inverse

Porilainen sinfonista doom metalia soittava Depressed Mode vihjaili jo hiukan tulevasta viime vuoden lopulla, kun jykevä Endless November -sinkku ilmestyi. Samalla katkesi pitkäksi venähtänyt hiljaisuus, sillä 00-luvulla pari albumiakin ulos tuutannut orkesteri ei tehnyt ainakaan julkaisurintamalla ymmärtääkseni mitään koko 10-luvulla. Otsikon mukaisesti vuosikymmen meni siis hiljaisuudessa, mutta onko kulunut aika lantrannut voimat olemattomiin, vai onko paine kattilassa vain kohonnut verkalleen koko tämä ajan?

Ei tämä kiekko ainakaan väsähtänyt ole, se on selvää jo ensimmäisellä kierroksella, ja päätelmä vain vahvistuu soittokertojen karttuessa. Eikä Decade of Silence ole mielestäni myöskään juuttunut menneisyyden rattaiden hampaisiin, ainakaan negatiivisella tavalla. Henkilökohtaisesti en tainnut koskaan kuulla bändin aiempaa tuotantoa silloin joskus, mutta Decade of Silence ei nojaa menneisyyden doomailuhin, vaan kuulostaa genren uudelta hedelmältä, tuoreeltakin, voisin hetkittäin todeta.

Albumin alkupuolelle sijoitetut singlet Endless November ja Dissociation of the Extinguished Mind pistävät doomin megaliitit kolisemaan halki synkkää rinnettä melkoista haipakkaa, mutta asettuu se taivallus siitä, jahka päästään ensimmäisten vuortenhuippujen tuolle puolen. Tärpiksi voisi tarjota myös rouheammin deathin kanssa doomailevan Eternal Darkness, jolla yhtye onnistuu kolmannen kerran alittamaan kuuden minuutin haamurajan. Painetta on totta tosiaan kasautunut tähän kattilaan.

Vokalisti Otto Salonen pystyy mylläämään matalilla taajuuksilla vakuuttavasti, ilman pienintäkään negatiivista puristusta. Matalan murinan ja örinän hallinta on aina hienovaraista työtä, jota kolmella raidalla värittää vieraileva naisvokalisti Veronica Bordacchini. Lisä on kuitenkin vain lisän asemassa, sillä nelihenkisen bändin keskinäinen kemia ja kyky viedä biisejään vääjäämättömästi eteenpäin on koko jutun ydin.

Aivan omanlaisensa teos on puolestaan kiekon sulkeva Aeternus-jätti, joka käyttää aktiivisesti plus 12 minuutin mitastaan ensimmäisen vajaan kymmenen minuuttia. Lopun hidas, hidas, hidas haipuminen levottomaan hiljaisuuteen palvelee lähinnä albumikokonaisuuden tarkoitusta.

13 vuotta edellisen pitkäsoiton jälkeen ilmestynyt Decade of Silence ei nouse genren mestariteokseksi, mutta ei toisaalta kärsi vertailussa sisaruksiinsa. Jäin kaipaamaan enemmän sitä rohkeutta, joka nosti kiekon ääripäät erilleen muusta massasta. Mutta samaan hengenvetoon totean, että bändillä olisi vielä paljon annettavaa, eikä sitä tarvitsisi odottaa yli vuosikymmentä, eihän?