Suki Waterhouse: I Can’t Let Go

Sub Pop

Sanotaan että muistomme tekevät meistä meidät. Eli periaatteessa se kuka olen, on summa kaikesta siitä mitä olen kokenut, valinnut ja tehnyt. Mitä puolestaan muistan tavalla tai toisella kokemistani asioista, vihjaa niin alitajuisista kuin valituista asioista.

Englantilainen näyttelijä ja malli Suki Waterhouse on 30 vuoden ikään ehtinyt tehdä paljon sellaista, mistä monet vain unelmoivat. Lontoossa syntynyt Waterhouse ei ole ryhtynyt musiikillisen uran luontiin tuosta vaan, sillä ensimmäinen sinkku ilmestyi jo vuonna 2016. Debyyttisinkku Brutally keräsikin jo mukavasti huomiota, minkä jälkeen sinkkuketju on jatkunut näihin päiviin saakka.

Debyyttipitkäsoitolle 10-luvun sinkkuja ei ole kuitenkaan otettu mukaan ainuttakaan, vaan albumin materiaali on syntynyt uudessa ajassa, uutta tarkoitusta varten. Kuullessaan Hiss Golden Messenger -yhtyeen Terms of Surrender -albumin Waterhouse tiesi löytäneensä esikoisalbumilleen oikean tuottajan, mikä samalla siirsi ratkaisevalla tavalla tyylin suuntaa. Kun monia muitakin kovan luokan artisteja tuottanut Brad Cook liittyi sitten mukaan projektiin, lähtivät asiat kulkemaan uudella voimalla eteenpäin.

I Can’t Let Go kipuilee teksteissään menneen ja nykyisen välissä, musiikin ollessa laulaja/lauluntekijä -tyyppistä maalailua. Sharon Van Ettenin nimeä ei suotta mainita, vaikka musiikissa on myös samanlaista maalailevaa elokuvamaisuutta kuin esimerkiksi Nick Caven uudemmissa ja rauhallisemmissa tekemisissä. Keskiössä on kuitenkin Waterhousen ilmeikäs laulu, joka usein turvautuu lausunnan voimaan ja yksittäisten sanojen tarkkaan alleviivaukseen.

Tekstien rivejä onkin taatusti hiottu ja lopullisia muotoja haettu uupumatta, vaikka lopputulos kuulostaa kaikkea muuta kuin puhki hiotulta ja hengettömältä. Waterhouse tavallaan luopuu uniikeista muistoistaan, sieluaan koskettavista asioista ja mieltään askarruttavista kysymyksistä, kun ne tuodaan kaikkien kuultaviksi. Samaan aikaan ne kuitenkin muuttuvat joksikin muuksi, eräänlaisiksi ajatusprosesseiksi, jotka saattavat auttaa lukemattomia muita tässä maailmassa, jonka tulevaisuus näyttää aina vain synkemmältä.

Waterhouse turvautuu yhä tarpeettoman usein esikuviensa varjoihin, ruotiessaan etenkin intiimimpiä asioita. Kyseessä on kuitenkin vasta debyyttialbumi artistilta, jolla tuntuu olevan runsaasti annettavaa maailmalle, myös näin musiikin saralla.