Luukas Oja: Lähdinkö liian varhain

Playground Music Finland

Luukas Oja ravisteli suomirockin pölyisiä hyllyjä tervetulleella tavalla loppuvuodesta 2020. Debyyttialbumi Väritetty todoellisuus niputti yhteen bändin sinkkuja ja tarjosi pari uuttakin punkahtavaa rock-torpedoa ihasteltavaksi.

Olen sittemmin katunut, etten tullut antaneeksi loistavalle esikoiselle täyttä tähtitpottia – mutta kun koskaan ei tiedä, josko nuoren bändin keula kääntyy vieläkin korkeampaan kulmaan debyytin jälkeen. Lähdinkö liian varhain -albumi runttaa puolitoista vuotta myöhemmin persoonallista rock-soundia entistäkin isommilla vasaroilla ja ovelimmilla koukuilla. Vaan kuinkas sitten kävikään?

Onko tässä nyt lähdetty liian varhain studioon, sillä kymmenen raidan joukkoa ei pääse kutsumaan ainakaan virheettömäksi rock-eepokseksi. Moinen kysymys on vaivannut minua jo jonkin aikaa, eikä yksiselitteistä vastausta tunnu löytyvän, vaikka kiekkoa pyörittäisi kuinka. Huippuhetket ovat kiistatta huippuhetkiä, mutta niiden väleihin on syntynyt melkoisia laaksoja. Toki rosoisuus ja tempoileva tyylislalom on kuulunut alusta saakka Luukas Ojan tehokeinoihin, mutta silti tästä jäi hivenen epävarma fiilis, useammastakin syystä.

Albumin alun tulimyrskyssä piisaa vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta selvimmin iskuvedoksi pohjustettu Haaveminäkin kilahtaa vain komeasti tolppaan, vaikka aineksia olisi ollut kunnariin asti. Nostakin kärkeen Samaa paskaa -rallin, joka reilussa kahdessa minuutissa saa annosteltua kiukun, turhautuneisuuden ja voiman tarttuvaksi energiapalloksi, jonka punkahtavat piikit löytävät kohteensa.

Seuraavaksi soiva nimibiisi Lähdinkö liian varhain on lähes täydellinen rockballadin kaltainen, melodian pistäessä koukkua härskisti kainaloon. Kahden naislaulajan yhteistyö pelaa kuin unelma jälleen kerran, eikä bändi suotta peittele ässäänsä. Hieman samoilla jäljillä ollaan jälkimmäisellä puoliskolla, kun Pysytään junttaa itseään hitikkäästi otsasta sisään.

Vain kaksi rallia pystyy ylittämään kolmen ja puolen minuutin haamurajan, ja nuokin kaksi siivua on sysätty albumin loppuun. Ankkurikaksikosta sinkuksikin nostettu ja vahvalla melodisuudellaan yllättänyt Poissa on edelleen ykkösluokan biisi ja helposti levyn, sekä tarkemmin ajateltuna koko tuotannon, parhainta laitaa. Viimeinen kohtaus taas saattaa kuulijan päätökseen, nousematta sen kummemmaksi numeroksi. Tärkeimmät palat ovatkin lyriikoissa ja lopun soundillisessa finaalissa, jonka jälkeen pitää istahtaa hetkeksi alas ja sulatella kaikkea äsken tapahtunutta.

Päädyin lopulta neljään tähteen, mutta esikoiseen verrattuna tämä on rahdun heikompi nelonen. Luukas Oja on löytänyt soundinsa, tuntee vahvuutensa ja osaa pelata peliä, mutta jäin kaipaamaan jonkinlaisia uusia avauksia ja yhtä totaalista päänräjäyttäjää. Mikäli festarikesästä tulee mitään, on tässä kuitenkin yksi suuren potin räjäyttäjistä, sillä uudellakin kiekolla riittää massojen villitsijöitä ja supertarttuvia vetoja.