Urhosson: Homage

Pocket Echoes

Urhosson-nimen takaa löytyy helsinkiläinen muusikko, jonka luomat elokuvamaiset äänimaisemat saavat pohtimaan leffojen suurten säveltäjien tekemisiä. Enkä tarkoita nyt mitään johnwilliamseja tai johnbarryjä, vaan modernimpia tekijöitä, kuten Jóhann Jóhannsson ja Nils Frahm. Kaikki kunnia klassikoille, tällä erää äänet ovat kuitenkin lähtöisin toisenlaista tiloista ja paikoista.

Homage on pitkäsoiton mitat täyttävä teos, jonka ääniavaruuksissa riittää kartoitettavaa, kummasteltavaa ja purettavaa. Yllättäväksi julkaisun tekee se, että on kulunut vasta kuukausia siitä, kun Metropolis-albumi ilmestyi. Olenkin hädin tuskin ehtinyt vasta sisäistää ja sulatella tuon upean albumikokonaisuuden annin, kun tarjolla on uutta musiikkia – peräti täyden tunnin edestä.

Homage ja Metropolis ovat mitä selvimmin sisaruksia, mutta kuten sisaruksilla on tapana, ne eivät ole täysin samanlaisia. Siinä missä koen Metropolisin toisinaan jopa synkäksi albumiksi, avautuu Homagen maailmankaikkeus kuin Dunen kiehtova universumi. Tummuus ja toisinaan jopa synkkyys ovat toki läsnä, mutta Homage vaikuttaa silti monin tavoin positiivisemmalta ja rakentavammalta. Äänet eivät hajoa, rakenteet eivät särise pirstoutumisen partaalla, vaan nyt kasataan jotain ylöspäin kurottavaa. Toki arkkitehtuuri on kuin Blade Runner -leffoista, mutta kaikella on tarkoituksensa ja tietynlainen brutaalius kuuluu kuvaan mukaan.

Varjoja siis riittää, mutta niiden väleissä tuikkii toisinaan hyvinkin kirkkaita valoja. Sinkuksi nostettu Nightmode pistää tanssikenkää jalkaan ja flirtti trancen kanssa tekee kokonaisuudelle hyvää. NY maalaa puolestaan Isosta Omenasta rauhallista taivasmaisemaa, jossa kulttuurit sekoittuvat ja kiire ei vaivaa kulkijaa. Kiehtova on myös soundeillaan leikittelevä Hard Addiction, jossa tragedia saattaa uinua pinnan alla, mutta kuulen elektronisten äänten ristiaallokoissa enemmänkin mahdollisuuksia.

Homage on, jos mahdollista, vieläkin teosmaisempi ja totaalisempi kokemus. Suurimpiakaan haasteita ei kavahdeta, kun elektronisen äänitaiteen ja instrumentaalimusiikin rajat karkotetaan horisonttien tuolle puolen. Urhosson vaatii kuulijaltaan huomiota ja aikaa, mutta vastavuoroisesti palkinnotkin ovat mittavammat. Tästä osoituksena toimikoon National Anthem For An Anarchistic State -sinkku, jonka samaan aikaan hiljainen ja hälisevä sielu koskettaa mielestäni jotain ainutlaatuista.