Pekka Nisu: Kaiken täytyy mennä

Kronik

Pekka Nisun loppumattomalta vaikuttavaa energisyyttä on kyllä pakko ihailla. Pimeys-yhtye painoi koko 10-luvun talla laudassa ja loi toinen toistaan upeampia biisejä, sekä albumeita. Kun bändi sitten hajosi, ei Nisu jäänyt laakereilleen lepäilemään.

Vokalisti/kitaristi aloitti välittömästi sooloprojektinsa, joka toi kitararockin takaisin keskiöön. Papillon oli näyttävä avaus ja toinen pitkäsoitto ehti ilmestyä jo maaliskuun puolella. Alkukevään julkaisuvyöryssä levy pääsi hiukan hukkumaan, mutta otetaan nyt tappio takaisin.

Kaiken täytyy mennä on kitarapoprock-levy, joka jatkaa täsmälleen siitä mihin Papillon vajaa vuosi sitten jäi. Yksitoista raitaa eivät yritä olla elämää suurempia rock-teoksia, mutta niiden pienistä kulmista, tiloista ja lauseista kasvaa kuin huomaamatta jotain suurempaa, jalompaa ja koskettavampaa. Tulin jo aiemmin verranneeksi Nisua nuoreen Bruce Springsteeniin, mutta nyt kerrontaan on ilmestynyt mielestäni selvempiä amerikkalaisen rock’n’soulin aineksia. Etsin sun kättäsi ja Niin se menee osaavat kiteyttää jotain ihmeellistä arjen kaltaisesta tavallisuudesta. Elämän ihme on elämä, turha sitä on sen enempää pyöritellä ja mystifioida.

Levyä äänitettäessä on ymmärretty vähäisemmän soundin tärkeys, jolloin monessa kohdin Nisu taustayhtyeineen ennemminkin astahtaa biisin edestä taaksepäin, kuin hyppää kuvitteellisten monitorien päälle. Päätösraita Mä en aio koskaan lopettaa julistaa tahollaan tarinan jatkuvan, koska kohtalon osoittamaa tietään ei kukaan pysty muuttamaan, joten rattaan pyörät jatkavat kiertämistään elon suuressa koneistossa.

Studiossa bassoa on soittanut entinen bändikaveri Jukkis Virtanen ja elintärkeissä koskettimissa on Nisun itsensä lisäksi Julius Sihvonen. En tiedä missä määrin hattua pistää nostaa kummallekin näissä kohdin, mutta nosteltavaa riittää hienosti annosteltujen ja monipuolisten kiippareiden ansiosta.

Kaiken täytyy mennä tipauttaa hivenen kierroksia ja uskaltaa nojata rennommin taaksepäin. Tämä ei tarkoita laiskistumista, laimentumista tai minkäänasteista luovuttamista, Nisu on vain löytänyt ilmaisuunsa lisäsävyjä, joiden avulla toivottavasti pian syntyvän kolmannen sooloalbumin kortit ovat poikkeuksellisen avoimet. Tämä on tyytyväinen levy, täyteläisesti soitettu ja biisien ehdoilla syntynyt kokonaisuus, joka kasvaa Papillonin tavoin ajan myötä.