Denigrate: Blackguard

Inverse Records

Denigrate jatkaa tumman metallinsa julkaisemista äärimmäisen verkkaiseen tahtiin. Blackguard onkin vasta kolmas pitkäsoitto koko uralla, ja kun väliä pääsi tulemaan taas seitsemän vuotta edelliseen albumiin, on jokainen kiekko ilmestynyt omalla vuosikymmenellään. Vauhti oli kuitenkin sen verran huimaa, että vokalisti Micko Hell ei ehtinyt muilta kiireiltään menoon mukaan. Niinpä paikkaajaksi rekrytoitiin muistakin yhteyksistä tuttu Galzi Kallio, joka hoitaakin osuutensa kunnialla kotiin.

Maailma on muuttunut siinä missä Denigratekin, mutta melankolisen metallin vetovoima ei osoita heikkenemisen merkkejä. Blackguardilta tähän mennessä julkaistut sinkut ovatkin täysosumia ja kiistattomia muotovalioita, jos nyt kappaleiden pituudet ovatkin venähtämään päin. Ykkössinkuksi nostettu Perfida taittaa kuusi täyttä minuuttiaan, kuin aika olisi kadonnut ympäriltä tyystin. Hienon melodian kanssa taiteileva biisi käynnistyy kauniiksi laskettavana kudelmana, kunnes raskaammat vasarat ryhtyvät varoittamatta takomaan ja vokaalit kääntyvät tummista mustemmiksi. Sama kaava on käytössä muillakin raidoilla menestyksekkäästi, Kallion vokaalien taittuessa mehevällä tavalla moneen muotoon.

Kakkossinkku ja pitkäsoiton avaaja Sonata Del Diavlo menee, jos mahdollista, vieläkin pidemmälle. Doomahtavat maisemat ja lyijynraskaat rakenteet täydentyvät keveän nostattavista osuuksista, jotka tietysti vain korostavat tämän goottilaisen äänikatedraalin huimia rakenneratkaisuja. Ja rakenteiden kunnianhimosta puhuttaessa on tietysti nostettava esiin fakta, että albumin kuusi raitaa lohkaisevat yhdessä lähes 41 minuuttia. Eli biisien keskimitta painuu selvästi lähemmäs seitsemää minuuttia.

Eikä rintama sinkkujen takana juuri notku, sillä Aureolen ja Rara Avisin sinkkupotentiaali saattaa poikia lisää pienjulkaisuja. The Fear and the Fever rakentaa juhlalliset puitteet raskaaseen tapaan ja hivenen progehtavat kuviot puraisevat oikeasti paikoista oikealla voimalla. Päätösraita The Dead Saluting venyttää jo tummuuttaan lähelle katkeamispistettä, mutta niin vain tuokin piena pyörästä kestää lopulta rasituksensa.

Blackguard ottaa aikansa asettuakseen, etenkin kun kyydissä ei ole ainuttakaan alle kuuden minuutin helppoa numeroa, mutta kokonaisuutena levy on lähestulkoon täydellinen. Pariin kohtaan pientä tiivistystä ja se yksi päät räjäyttävä tapporaita, niin kasassa olisi ollut viiden tähden kiekko, mutta lähellä ollaan jo nyt. Lähempänä kuin koskaan aiemmin.