Terika: 77700

Humble House

Terika on sama asia kuin laulaja/lauluntekijä Terhi Karjalainen, jonka 77700-debyyttialbumi sulkee kymmenen vuotta sitten käynnistyneen tarinan ensimmäisen luvun komeasti. Alussa nuori savolaistyttö päätti ryhtyä laulajaksi ja niinpä siis kengät jalkaan, kitara selkään ja pian jalat veivätkin muusikon kiertämään Suomea, Eurooppaa ja jopa Aasiaa.

Eivätkä haaveet jääneet silkoiksi haaveiksi, vaan vuosien saatossa lauluäänestä kasvoi luonteikas ja komea instrumentti. Tämän lisäksi biisikynästä löytyi biisejä sen verran, että levyllisen kasaan saaminen on tosiasia. Tässä yhteydessä kerrottakoon, että 77700 on Rautalampi nimisen paikkakunnan postinumero, joka siis löytyy Savosta. Tällä levyllä soi silti ennemminkin angloamerikkalaisen musiikkiperinnön rikas maailma.

Americana on terminä toivottoman rajaton, mutta kun vastaan tulee 77700-albumin kaltainen kiekko, kelpaa siihen nojata ensimmäistä kiintopistettä hapuillessa. Aiemmin sinkkuina julkaistut Flag of Freedom ja Seen It All ovat kaupalliselta kantilta tarkasteltuna levyn terävintä kärkeä, joista etenkin jälkimmäisenä mainittu on ansainnut paikkansa kiekon avaajana. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että albumikokonaisuuden kannalta suurimmat raidat sijaitsevat kuitenkin hieman toisaalla.

Mystisessä yössä saalistava Hunters Moon ei jää palkinnoitta, enkä voi kyllin ylistää trumpetilla ryyditetyn Well of Wisdomin viisautta pysytellä perinteisen rockin iskevämmällä puolella. Viisasten kivet ja kaivot saattavat jäädä yhä löytymättä, mutta matkan varrella on vastaan tullut huimia biisejä. Kuten jo totesin, nämä kahdeksan raitaa ovat kotoisin maailmalta ja maailma on toden totta avara paikka.

Terikan levystä jää toistuvasti mieleen luonteikas lauluääni, jota on myös osattu hyödyntää ja tuoda esiin. Mm. Runaway nojaa lähes täysin nimenomaan sielukkaaseen ilmaisuun, jossa taustan kuorokin jää toistuvasti soittamaan lehdelle. Uskaltaisin väittää, että valtiksi osoittautuvaa korttia voisi pelata vielä tätäkin rohkeammin. Enkä tarkoita pelkkää volyymitason kroonista nostoa, vaan esimerkiksi veikeästi svengaava Hit the Ground Running olisi voinut perustua vielä rohkeammin lauluun, eikä ruosteisia bändisoundeja ja rosoisia kitarasoundeja olisi tarvittu näissä määrin mukaan. Jymypotti on sen sijaan samaisella siivulla vierailevan Oskari Martimon pieni lisä vokaaleihin.