Jani Matti Juhani: Maailma palaa raiteilleen

Ainoa Productions

Jani Matti Juhani loi reilu kolme vuotta sitetn mestariteoksen, joka tuntui kiteyttävän kaiken tuohon mennessä tapahtuneen yhden sangen mielenkiintoisen artistin uralta. Piste oli ehdoton pop-levy, jonka taiteellisuus saattoi olla joillekin jo liikaa, mutta iänikuinen vertailu Berliini-kauden Bowieen oli ajankohtaisempaa kuin koskaan aiemmin. Silmissäni JMJ oli viimein onnistunut ylittämään uransa alkupuolen saavutukset.

Vuodet 2020 ja 2021 kuluivatkin sitten huomattavasti keveämmissä fiiliksissä. Jani Matti Juhani laulaa Elvistä suomeksi ja Jani Matti Juhani laulaa Elvistä suomeksi vol. 2 olivat kenties helpompaa poppispopsittavaa, mutta samalla erittäin viihdyttävää kamaa, jotka auttoivat meitä hankalien aikojen ylitse.

Vaan nyt on tullut aika julkaista seuraava oikea soololevy ja uusi materiaali vie Jani Matti Juhanin jälleen lähemmäs luotettavaa The Beatlesia, sekä muita kuusaripopin suuria tekijöitä. Pientä sivukierrettä saadaan flirttailemalla satunnaisesti 90-luvun brittipopin kanssa, mutta eihän Jarvis Cocker pärjää taustapaineissa mitenkään Lennon/McCartney-kaksikolle tällä erää.

Brittiläisyys on valjastettu positiiviseksi energiaksi ja moottori hyriseekin pitkin levyä tasaisilla kierroksilla, eikä pari hieman kummempaakaan numeroa sotke pasmoja pahemmin. Matka Englannista Suomeen on pitkä, muutenkin kuin kulttuurillisesti. Onneksi Jani Matti Juhani ei edes yritä sijoittaa tarinoitaan Lontoon tai Liverpoolin kaduille, vaan teksteissä vilahtelevat Hyvinkää, Vantaa ja artistin kotikaupunki Riihimäki.

Levystä saapui arvioitavaksi CD-laitos, eikä muunlaista ole ainakaan lähiaikoina luvassa, mutta silti musiikki on jaettu selvästi kahteen eri puoliskoon vinyyliaikojen hengessä. Ykkössinkuksi nostettu B-puolen avaaja En rauhaa saa rokkaa ronskisti särökitarallaan, mutta rollaa myös rytmiryhmän soittaessa herkin käsin. Kovaa ei kuitenkaan tarkoita sitä, että hakataan päälle ja tullaan silmille, vaan voima syntyy hieman toisin keinoin. Aivan samanveroista kyytiä ei löydy muilta raidoilta, vaikka Hei Jenni hei kurvaileekin periaatteessa samoilla kulmilla, soundit eivät vain yllä vastaavanlaiseen rytyytykseen – kenties kaikkien onneksi.

Eikä rosoisuus olekaan tämän levyn ydin, sillä nyt kerrotaan tavallisista ihmisistä, heidän ongelmistaan ja arjestaan. Maailma palaa raiteilleen ei näe juuri maailman muuttuvan ainakaan parempaan suuntaan, Taas on sunnuntai kaipaa rakkaan perään, mutta tärkeämpää on oivaltaa ajan kuluttava virta. Kaikki vain lipuu hissukseen käsistä, eikä pitkä Lokakuukaan näytä tuovan helpotusta.

Maailma ei tainnut palata aivan samoille raiteille, mutta yhtä kaikki liikevoima on pysäyttämätön. Jani Matti Juhani on katsonut jo pidempään taustapeiliin, mutta tämän levyn myötä on taas havaittavissa siirtymää seuraaviin vaiheisiin. Mustat Käärmeet -yhtye palaa kuulemma takaisin, ja vaikka seuraava kesä 68 on jo lähempänä kuin edellinen, niin rock’n’rollin ja hienovaraisen poprockin juna jatkaa matkaansa eteenpäin.