Barkin´ Benny: The Legendary Barkin' Benny

The Dance Division / RNC Music

Barkin´ Benny -nimen takaa löytyy yksi sangen kiukkuisen kuuloinen mies. Hän on kirjoittanut kaiken levyllään kuultavan ja ymmärtääkseni myös suurin osa muista kuin vokaaleista on nimenomaan hänen luomiaan. Mitään informaatiohyökyä ei satunnaiselle kriitikolle suotu, joten puhukoot musiikki pitkälti puolestaan. Siitähän tässä joka tapauksessa pitäisi olla aina ensinnä kyse.

Elektronista mäiskettä, punkahtavaa asennetta ja huudettuja vokaaleita. Bassolinjat saattavat olla syntetisoituja, mutta ne möyrivät melkoisella voimalla, antaen tuhtia jykevyyttä ja syvältä kouraisevaa voimaa. Oman pikantin lisänsä tuo äänikakun päälle silloin tällöin kipuava banjo, josta syntyy tietysti välittömät mielleyhtymät amerikkalaiseen hillbilly-meininkiin. Viimeinen silaus on runsas efektien ja satunnaisempi samplejen käyttö, mikä hilaa lopputulosta lähemmäs nykyhetkeä.

Musiikki potkii siis kuin heinähattuilusta innostunut Rob Zombie olisi päättänyt samaan konkurssiin siirtyä syvemmälle elektronisten avaruuksien syövereihin, mutta huudetut vokaalit ovat vain liian korkeat. Huomaan ihmetteleväni toistuvasti biisien ideoita ja sanoituksia, joiden lyyrisiä arvoja ja vaikuttimia en uskalla edes arvailla. Kielikuvat ovat vahvoja, vertauksilla puhuttaessa tämä on uudenlaista runoutta, tai sitten vain silkkaa side show’ta sen itsensä ansiosta – vastuu jätetään kuulijalle.

Julkaisuhistoria ei vaikuta ulottuvan viime vuotta kauemmas, mutta konsepti on siinä määrin valmiin oloinen, että tuskin tässä täysin pystymetsästä on lähdetty. En siis heitä ensimmäistä kiveä, tai toistakaan, vaan taputan käsiäni kelpo näytöksen kunniaksi.

Limbon keikunta osuu kohdilleen, 500 mph on nimensä veroista järjetöntä kaahausta halki ties minkä aavikon ja Phantom of the Soap Opera tipautti peilipallon teatterin kattoon. Ei näistä aineksista kokonaista albumia ole kasaan saatu, siis ehyttä sellaista, mutta liekö ollut tarkoituskaan. Friikkiä, mutta hyvällä tavalla.