Anna Penttilä: Puunhalaaja

Concorde Music Company

Anna Penttilä on kotimainen laulaja/lauluntekijä, jonka debyyttialbumi pisti allekirjoittaneen tiukkaan paikkaan. En ollut syystä tai toisesta törmännyt ainoaankaan viime vuonna julkaistuista neljästä sinkusta, joten pitkäsoitto pääsi yllättämään. Olen ottanut tavakseni pitää itseni niin hyvin pimennossa, kuin vain on aina kulloinkin mahdollista, kun kyse on uudesta musiikista. Eli kun laitan biisit ensi kertaa soimaan, niin en tietäisi taustoista, tyylistä ja tavoitteista oikeastaan mitään.

Anna Penttilä on luonut jotain, jonka analysoiminen ottaa tavallista enemmän aikaa ja tilaa, mutta yritän nyt kuvailla hieman tähän asti tapahtunutta. Ensinnäkin kyseessä on folkahtavaa poppia sisältävä levy, jolla Penttilä on soittanut kaiken itse. Eikä niitä soittimia ole kovinkaan paljoa, sillä keskiöön on tarkoituksella nostettu laulu, joka usein on kyllä lähempänä vähäeleistä lausuntaa.

Niukassa saatekirjeessä vältellään kaikin tavoin kehumasta tekijää. Biisit syntyvät kuuleman mukaan suihkussa, eivätkä ne ole kauniita lauluja. Vaan mitä kauneus on ensinnäkään? Omaan korvaani Kuovin varoen soitettu lofi-folkpop on mitä viehättävintä linnunlauluineen kaikkineen, jos vain osaa arvostaa tämänkaltaista pienuutta. Samaa haurasta kauneutta huokuu myös Hymykuopat, vaikka päiväunimainen rakkaustarina ei sitten toteudukaan tekstissä kuten haavekuvissa.

Puunhalaaja ei ole kuitenkaan silkkaa päivänpaistetta ja arjen päivänkakkaramaista onnea, sillä näissä tarinoissa kertoja, tai kertomusten hahmot, ottavat usein osumaa eri puolille. Pettymys hääyön pelailee varhaisen Göstan ja kolhon matalateknisen synapopin kanssa. Aikoinaan ensimmäiseksi sinkuksi valittu Kuollutta ihosolukkoo menee arjen rumuuden kuvauksessa jo pitkälle, vokaalien ja paukkuvien soundien kiristyessä paketin ylle kuin tahmean kelmun. Rumaa kauniilla tavalla, kuten myös albumin sulkeva Jonttukonttu. Olisiko Sydän sydän tuttu yhtye?

Puunhalaaja ei halua olla kaunis levy, ei ainakaan sellaisella prinsessamaisella tavalla. Onko luonnollisuus siis rumaa, eikö puuceessä saa julkisesti istua ovi auki, missä kulkevat rajat ensinnäkään? Kauneutta on juuri niin monenlaista, kuin mitä on kuulijoitakin ja vaikka osa tämän kiekon teksteistä on kulmikasta laskettelua, on sekin osa elämää.

Penttilä ei osu säveltäjänä ja sanoittajana vielä joka kerta keskelle halkoa, mutta kirves viuhuu jo komeasti ilmassa. Puunhalaaja on rehellinen levy, se on luomu ja multainen. Siitä jää taatusti jälkiä lattiaan, eikä sen tuoksusta pääse helposti eroon – mutta ainakaan minä en edes halua hävittää tuota orgaanista vibaa kammiostani tyystin.