Vesa Etelämäki: Yksinäisyys

Omakustanne

Siitähän ei ole vuottakaan, kun tamperelainen lauluntekijä ja runoilija Vesa Etelämäki julkaisi Ilmapallo-albuminsa. Aiemmin bändeissä soittanut Etelämäki on niittänyt kiitosta teksteillään, mutta musiikin saralla rima ei ole mielestäni päässyt kohoamaan vielä huimiin korkeuksiin.

Uuden levyn laulut syntyivät kuuleman mukaan nopeasti, eikä niitä lähdetty muokkaamaan sen kummemmin eteenpäin ennen kuin oltiin jo äänittämässä. Rivakalla työtavalla tuoreus on saatu taatusti pysymään, eivätkä alkuperäiset ideat ole hautaantuneet turhan syvälle versioiden sisään, mutta kolikon toinen puoli on lievä raakilemaisuus. Ja juuri tämä vaivaa mielestäni albumin useampia raitoja.

Ilmapallo oli keveydestään kärsivä ja omiin korkeuksiinsa karkaava teos, jonka punainen lanka karkasi ainakin allekirjoittaneelta pariinkin otteeseen. Saatekirjeessä Yksinäisyys-levyn sukulaisuussuhde tiedostetaan ja tunnustetaan, mutta nyt ollaan kuuleman mukaan menossa uuteen suuntaan. Eli minne? En aivan ymmärrä, miten Yksinäisyys voidaan ymmärtää juuri muuna, kuin edeltäjänsä kehittyneempänä versiona.

Etelämäki kuulostaa edelleen itseltään: parhaimmillaan nuorelta Röyhkältä, toisinaan enemmänkin suuntansa hukanneelta folkpopparilta. Biisit leijuvat ja keinuvat hyvin ohuiden lankojen varassa ja materiaalin soundillinen keveys uhkaa jo hukata reunat teoksista. Bändisoitto on kiistatta tukevoitunut parilla raidalla, mutta jotenkin kappaleet vain livahtelevat ja vilahtelevat ohitse kerran toisensa jälkeen. Onko kertoja vetäytynyt jo liian syrjään – ja oliko se kaiken tarkoitus alun alkaenkin?