Barrie: Barbara

Winspear

Barrie on New Yorkin suunnilla kotiaan pitävä indie pop -artisti, jonka pienjulkaisuun törmäsin jokunen vuosi sitten. Singles pelaili elektropopin kanssa ja tyytyi lähinnä söpöilemään ja poppailemaan. Jäin tuolloin kaipaamaan enemmän terää ja luonnetta musiikkiin, ja sitä on nyt saatu Barbara-pitkäsoittoon suorastaan roppakaupalla.

Barrie on edelleen sama asia kuin kaiken materiaalin kirjoittanut ja tuottanut Barrie Lindsay, mutta aputuottajana on saanut toimia parilla raidalla lauluunkin osallistuva Gabby Smith. Barbara on silti yhden naisen show alusta loppuun, vasemmalta oikealle ja ylhäältä alas. Plussana biisijoukko on tyylillisesti ehyt, mutta miinuksena voi pitää jopa tarpeettomankin sapluunamaista toimintaa.

Albumin yksitoista raitaa ovat enimmäkseen yhdellä sanalla otsikoitu, niiden pääkoukut perustuvat aina jotenkin vokaaleihin ja elektronisuus on tällä erää lakaistu pöydiltä pois. Lindsay soittaa suurimman osan kuultavista asioista ja vain rummuissa kuullaan satunnaisesti muidenkin panosta.

Itse sävellykset ovat pienimuotoisia pop-helmiä, joiden rakenteet välttävät kaikenlaista vallankumouksellisuutta. Kertosäkeistä ei tehdä elämää isompia, eikä väliosilla sun muilla erikoisuuksilla lähdetä briljeeraamaan. Suoruus ja rehellisyys jättävät tietysti itse biisit erittäin avoimiksi, mutta etenkin Barbaran sinkut ovat vahvoja.

Tätä kirjoitettaessa uusin sinkku on Concrete, jonka flirttailu retroisen synapopin kanssa virkistää kummasti matkaa. Levyn toinen yli neljän minuutin kellottava siivu, Frankie, on niin ikään sinkku ja onnistuminen, mutta pitkälti levyn alkuun sijoitettujen terävien kärkien jälkeen vauhti hidastuu ja liikevoima katoaa.

Barrie osaa tehdä mainioita pop-sinkkuja, mutta miksi niiden kavereiksi pitää aina syytää niin paljon höttöisempää täytettä?