Tässäpä vasta mukava yllätys. Jostain päin Pohjois-Suomea (?) operoiva Joint Depression on minulle täysin uusi tuttavuus, vaikka ryhmä on ollut kasassa jo vuosia. Bändi on julkaissut demoja vuosien varrella aikamoisen pinon, mikä selittää uutukaisen valmiin kuuloisen ja positiivisella tavalla kypsän otteen.

Nelikon taistelusuunnitelman perustana on tummemmalle metallille kalskahtava miellyttävän koukeroinen, mutta samanaikaisesti tarvittavan rosoinen rock. Tätä jatkotyöstetään Maria Liikasen englanninkielisellä, häkellyttävän tasokkaalla laululla. Sami Räisäsen raikas ja useita hyvinkin erilaisia sävyjä rohkeasti sekoittava kitarointi luo yhdessä vokaalien kanssa kuvaelmia jotka saavat ihmettelemään miksi tämä bändi on yhä ’vapailla markkinoilla’. Rytmipuolesta vastaavat Panu Räisänen (rummut) ja Kimmo Kuoppamaa (basso) hoitavat tonttinsa esimerkillisesti. Mukavia rytmillisiä jippoja sekä koukkuja on siroteltu sinne tänne, kuitenkin siten ettei kokonaisuus missään vaiheessa sirpaloidu tai vaivu itsetarkoitukselliseksi kikkailuksi.

Yksi universaaleista säälimättömyyden laeista sanoo, ettei mikään soundi ole niin suuri että sillä pystyisi korvaamaan vaatimattomammat sävellykset. Mutta ei hätää, tälläkin tontilla Joint Depression pyyhkii kilpakumppaneillaan lattioita. Demolle on lykätty kokonaista yhdeksän raitaa, eikä yksikään niistä ole turha tai edes heikko – kuinka moni bändi pystyy koskaan tähän? Aina aloituksena kuultavasta The Nightin maalailusta levyn sulkevaan Cunnilingusiin asti paketti pysyy tukevasti kasassa kappalejärjestyksenkin ollessa optimaalinen. Nopeimmin tarttuvat raidat Fellatio, Bleeded – Thrown Away ja Second Fall saavat nopeasti seuraa tovereistaan ja levy tuntuu juuttuvan soittimeen yhä vain pidemmiksi ajoiksi.

Seesteisiä, maalauksellisia tunnelmia sekä sopivasti rullaavampaakin menoa, hauraampaa kauneutta ja rujompaa vääntöä. Kaikki on kohdallaan eikä akilleen kantapäätä löydy sitten millään. Tämän demon pohjalta ryhmän tulevaisuus näyttää lupaavalle – erittäin lupaavalle.