Slash: 4

Gibson Records

Oli kerran kauan, kauan aikaa sitten valtakunta, jossa Slash oli yksi rockin kiistattomista kuninkaista, mutta nuo päivät alkavat olla auttamatta takanapäin. Legendaarinen Guns N’ Roses on tietysti aivan oma asiansa, mutta oli Velvet Revolverillakin omat hetkensä. Yhteistyö Myles Kennedy & The Conspiratorsin kanssa käynnistyi jo vuosikymmen sitten ilmestyneellä Apocalyptic Love -albumilla, ja combon neljäs pitkäsoitto on päätetty nimetä kuvaavan minimalistisesti.

Uuden albumin kannessa lukee itse asiassa ”Slash featuring Myles Kennedy & The Conspirators”, mutta eri sanojen saaman fontin koosta voi päätellä marssijärjestyksen. Melodinen kitararock sujuu edelleen kuten vanhoina hyvinä aikoina ja bändi veivaa perusvarmaa kamaansa ilman sen kummempia yllätyksiä, erehdyksiä tai riskinottoja. Toisten mielestä tällainen perusvarmuus kertoo varmasti enemmänkin perustason vankasta vakavuudesta ja vahvuudesta, mutta omaan korvaani kaikki kuulostaa ennemminkin rahdun tasapaksulta ja varman päälle pelaamiselta.

Uskallankin väittää, että sinänsä oivan melodian omaava C’est La Vie olisi ansainnut uskaliaamman sovituksen, eikä toiseksi sinkuksi nostettu Fill My World juuri paremmin suoriudu. Tässä on taidettu hakea hieman samaa kuin Sweet Child o’ Minessa aikoinaan, mutta biisin voimaan ei sittenkään ole uskallettu luottaa, ja paukkeeksihan tämä puolislovari lopulta sortuu – missä on rohkeus?

4 onkin todellinen hukattujen mahdollisuuksien ja harmillisten tolppalaukausten kooste, joka onnistuu vasta viimeisellä raidallaan herättämään jotain syvempää. Fall Back to the Earth voisi näet olla jotain, jota esimerkiksi November Rain ei pystynyt koskaan olemaan: tunteita kohottava ja voimaannuttava mahtiballadi melodisen rockin paratiisin porteilta. En ole aivan varma Whatever Gets You By -siivun puoliprogehtavasta rakenteesta, josta on vaivatonta löytää Zeppeliniä, mutta ainakin siivusta syntyy jotain säpinää ja sähköä. Siinä ne vahvemmat hetket sitten ovatkin.

Slashin ja nykyisen yhtyeen historia on siinä määrin pitkä, että yhteistä taivalta on kertynyt jo enemmän kuin gunnareiden kultakauden kokoonpanolla, jossa Slash aikoinaan loi historiaa. Onko kyse sitten siitä, että homma on käynyt liiankin tutuksi ja rutiiniin tulee nojattua helpommin kuin riskinottoon? Niin tai näin, 4 on toimivaa taustamusaa, mutta tähtihetkeksi siitä ei ole ainesta kuin satunnaisesti.

Olisin kovasti halunnut pitää tästä levystä enemmän, mutta nyt kuulen lähinnä hukattua potentiaalia ja lähes toimivia biisejä – ja se jos mikä on puhdasta myrkkyä taitaville ja asiansa osaaville ammattilaisille.