Eetu Riikonen: Maailman viimeisessä huoneessa

Playground Music Finland

Toisinaan rock-levyt ovat tarpeettomankin helppoja kuunneltavia, mutta Maailman viimeisessä huoneessa ei liity millään tavoin tuohon joukkoon. Kulunut klishe kuuluu, että rockin saralla kaikki tehtävissä oleva on jo tehty, mutta jälleen kerran sen voi todeta olevan silkkaa puppua. Reilu vuosi sitten sinkkuna julkaistu Hautausmaa vihjasi folkinkin onnistuvan Riikoselta, mutta sitä korttia ei tällä erää juurikaan pelata. Liekö koko pakkakin vaihtunut jossain vaiheessa.

En suinkaan väitä millään tavoin, että Riikonen olisi tehnyt mitenkään yltiöpäisen ’vaikean’ levyn, sillä näissä kymmenessä raidassa ja vajaassa 33 minuutissa ei kaadeta patsaita tai julisteta uusia musiikillisia vallankumouksia. Auto lähtee tasatunnilla varastaa kaaran Bruce Springsteeniltä ja hänen Mary-neidoltaan, mutta charmikkuutensa ansiosta selviää ehdollisella. Pomoa ovat monet ihailleet ja myötäilleet, vaan harvoin näin onnistuneesti.

Ohikulkumatkalla lainaa moottoriinsa voimaa nuoruutensa kirkasotsaiselta Jussi Hakuliselta ja Sininen verho rysäyttää silmään Dire Straits -vaihteen. Kaikki nämä liikkeet ovat upean hienovaraisia, eikä yksikään lainailun kohde tule mielestäni ryöstetyksi, sillä Riikonen osaa lisätä oman X-tekijänsä kaikkeen – vaan mikä se on? Löytyykö tuo mystinen lyijyn kullaksi muuttava ainesosa modernimpaa rockia hiljaisemmin takovasta Toinen tanssi -raidasta, jolla suomalainen, ruotsalainen ja brittiläinen sulautuvat joksikin uudeksi?

Useampaan otteeseen uskon olevani lähellä ratkaisua, vai onko kaikki vain lavastusta? Tätä levyä kuunnellessa huomaan esittäväni entistä enemmän kysymyksiä, joihin löydän yhä niukemmin vastauksia, mutta silti viihdyn kiekon parissa. Jotain sellaista siis tapahtuu, mitä ei kovin usein pääse enää kokemaan: rock vaikuttaa jälleen kerran omalla tavallaan mystiseltä.

Maailman viimeisessä huoneessa soundaa muhevalle ja kun saatetekstissä puhutaan vielä röyhkeästi rockin sukupolvenvaihdoksesta, niin vastauksia olisi hyvä löytää. Mitään viisasten kiveä ei kuitenkaan tarvita koodin murtamiseksi, sillä lopulta kyse on uskoakseni itse musiikista. Niistä biiseistä ja teksteistä, jotka Riikonen on kiskonut itsestään ulos. Toki palaset ovat tuttuja, kaavat toimiviksi havaittuja ja usein käytettyjä, mutta musiikissakin lopputulos on lopulta merkittävin ja yksistään se oikeuttaa poikkeuksellisetkin keinot.

Riikonen lyö sellaisen debyyttialbumin tiskiin, että siinä riittää puheenaiheita ja pohdittavaa vielä pitkäksi aikaa.