Widowspeak: The Jacket

Captured Tracks

Huomasin puolittain yllättyväni, kun olinkin arvioinut New York Citystä kotoisin olevan Widowspeakin edellisen pitkäsoiton puolitoista vuotta sitten. Eikö tuosta kiekosta jäänyt mitään muistikuvia? Oliko Plum todella niin laimea maultaan, että se on täysin pyyhkiytynyt muistin raidoilta? Piti ihan palata levyhyllylle ja kuunnella hetki – niin, se olikin tämä yhtye.

Yhdysvaltalaisen duon americanalta tuoksahtava dream pop jatkaa melko uskollisesti samoilla linjoilla myös tuoreella kiekolla. Eli Molly Hamiltonin lakoninen laulu ei juuri äänipiikkejä tarjoa, eivätkä rosoisen ilmavasti soitetut kitarat juuri enempää tarttumapintaa loihdi, kun keskipisteinä toimivat pienet melodiankaltaiset. Nuotteja soitetaan mieluummin enemmän kuin vähemmän, eikä duunaripuolen rytmiryhmä pistä ainuttakaan ylimääräistä joulea peliin, vaan on ainoastaan töissä.

Vaan onko kaikki tämä puolittainen harmaus vain tarkkaan rakennettua lavastetta, ovatko tekijät oikeasti näin flegmaattisia ja tarmottomia? Yllättäen napakampaa biittiä tarjoava Unwind rikkoo melankolista kaavaa, eikä Salt ole myöskään niin suolainen siivu, etteikö se maistuisi cowboy popissa kastettuna makupalana. Eli toisin sanoen Widowspeak vuosimallia 2022 on onnistunut värittämään ilmaisuaan jonkin verran ja näin ne haikeimmatkin osaset asettuvat paremmin paikoilleen.

Widowspeakin musiikkia vaivaa edelleen lievä teflonmaisuus, mutta laventunen spektrin kautta ilmaisu on ryhdikkäämpää, monimuotoisempaa ja suoraan sanottuna rahdun kiinnostavampaa.