Ozone Player: Avara

Omakustanne

Yhdeksäs pitkäsoitto on kunnioitettava saavutus ja multi-instrumentalisti sekä moniosaaja Otso Pakarinen on jälleen kerran luonut mielenkiintoisen albumikokonaisuuden. Reilu kolme vuotta sitten ilmestynyt The Mind Gap liikkui hyvinkin elokuvamaisissa tunnelmissa, joissa oli draamaa ja syviä tunteita.

Uusikin albumi on luotu pääosin syntetisaattoreilla, mutta maailmat ovat muuntuneet täysin uudenlaisiksi. Jos edellinen levy oli tiukasti kiinni maassa ja antoi tulen liekkien toisinaan nousta korkealle, on Avara vapaiden tuulten ja ikiaikaisten merten ulappojen sävyttämä levy. Vedet ja ilmat niiden yllä, siniset horisontit ja autereiset taivaat. Näillä raidoilla kosketus on kevyt, vain rummut tunkeutuvat parilla raidalla mukaan ja kuullaanhan yhdellä siivulla tosiaan lauluakin, mutta fokus on ilmavuudessa.

Oikeastaan ainoa teos, joka tästä hienosta äänimatkasta tulee jotenkin mieleen, on Mike Oldfieldin harmillisen vähälle huomiolle jäänyt Incantations. Teemat seuraavat toisiaan, versioivat ja varioivat osin samoilla säännöillä ja luovat seesteisen tunnelman ympärilleen. Ozone Player on jopa leikkisä, kun Ilmava poukkoilee sfääreissään ja Sammallammas käyskentelee kummassa metsässään uusia taruja luonnostellen.

Taianomainen Liplatuskeskus on nimeään maagisempi hetki pienten äänten piirileikissä, kun taas Väistöpyramidi saattaa olla tämän albumin suorin Kraftwerk-viittaus. Eikä siinä mitään, sillä düsseldorfilaisten varhaisten teosten tienoilla kannattaisi useammankin suorittaa musiikillisia kaivauksiaan.

Avara on nimensä mukaisesti avara ja tilava, mutta myös ilmava ja hengittävä. Sen keveys on kutsuvaa ja rentous poistaa kaiken turhan jännityksen. Kyllä se ilma nostaa ja vesi kantaa, kun niihin vain uskaltaa luottaa.