Sara: Pimeys

6162 Viihde

Sara ehti julkaista yhdeksännen albuminsa jo tammikuun puolella, mutta fyysinen kopio kiekosta saapui Desibeli.netin toimitukseen vasta huomattavasti myöhemmin. Eipä sen puoleen, että ryhmän raskaan kaunis ja eeppisesti hidasteleva poprock mihinkään vanhenisi muutamassa viikossa.

Sara on kulkenut pitkän matkan vaikeasti hahmoteltavasta alternative metalista elokuvamaisen synkkäpopin laitamille, ja tällä erää heilurin suunta on kääntynyt jälleen kohti raskaampaa laitaa. Yllätyinkin Pimeys-albumin kokonaisvaltaisesta raskaudesta, joka ei näyttäydy niinkään rosoisina kitaravalleina tai pistävinä äänivalleina, vaan ennemminkin hitaasti päälle kaatuvina aaltoina. Majesteettisuus syntyy matalilla taajuuksilla, ilman huutoa ja raivoa. Tämä vimma kumpuaa jostain syvemmältä ja näin pinnalla alkuun havaittavat pienet aallot voivat arvaamatta kasvaa suunnattomiksi tsunameiksi..

Ensimmäiseksi sinkuksi aikoinaan valikoitu Se osa joka rikkoo toimii eräänlaisena keskuspisteenä pitkäsoitolle, nykivän tarttuvan siivun noustessa ehdottomasti yhdeksi huippukohdaksi. Keskeinen kuvio on periaatteessa yksinkertainen, soitto hellän takovaa ja kun vokalisti uskaltaa laulaa näinkin hiljaa, on lopputulema hyytävän väkevä.

Toinen avainpala on niin ikään sinkkuna ilmestynyt Mun ihminen. Tuo kolossaalinen plus kahdeksanminuuttinen avausraita on sitä kaliiberia, jonka myötä joko rakastat yhtyettä tai sitten kannattaa etsiä jotain muuta kuunneltavaa. Herkkä melodisuus, jykevät äänilohkot, terävät lyriikat ja hypnoottinen aaltoilu, jonka sylissä haluaisi levätä ikuisuudesta ikuisuuteen.

Pimeys on laskeutunut yllemme tavalla, jota emme aiemmin voineet aavistaa. Eikä tämäkään levy tietenkään kerro suoraan ajastamme, paitsi että nyt se kertoo. Upeaa synkkyyttä, jossa ei kuitenkaan sorruta lohduttomuuteen – on vain harvinaisen pimeää, mutta sen havaitsemiseen tarvitaan hiven valoa.