Marillion: An Hour Before It’s Dark

Ear Music

Marillion ei ole julkaissut uutta studioalbumia sitten vuoden 2016, kun vesiä sopivasti hämmentänyt Fuck Everyone and Run (F E A R) ilmestyi. Maailma on sittemmin purjehtinut yhä synkempiä aikoja kohden, joten hieman tummasävyisen otsikon omaava An Hour Before It’s Dark on taatusti isojen linssien tarkasteltavana.

Ensimmäinen vaikutelma on keveys, joka tuntuu pyöristäneen ja pehmentäneen ryhmän ilmaisua reippaamman puoleisesti. Terä vaikuttaa kadonneen myös teksteistä, joissa ei enää ruoditakaan yhteiskunnan mätäpaiseita – ja toki muutakin kuin poliitikkoja ja politiikkaa. Pandeamian hiljalleen hellittäessä olemme mahdollisesti matkalla muilla tavoin synkkiä aikoja kohden, mutta Marillionin pursi vaikuttaa kulkevan tällä erää kevyemmin.

Progehtava poprock ja Hogarthin kuulaat vokaalit soundaavat muhkealle. Useampia biisejä on tuttuun tapaan jaettu osiin, mikä vain korostaa albumin teosmaisuutta. Ensimmäiseksi sinkuksi nostettu Be Hard on Yourself on esimerkiksi kolmiosaisena biisinä peräti päälle yhdeksän minuutin mittainen neoproge-eepos, jossa riittää nousua ja laskua, tiiviitä osia ja verkkaisempia nuotteja.

Uudempi sinkku, Murder Machines, onkin plus neljän minuutin mitassaan helpommin lähestyttävä numero, mitä korostaa myös albumin loppuun jätetty Murder Machines 12” remix, joka muistuttaa menneistä ajoista. Menneiltä ajoilta on peräisin myös idea piiloraidasta, joka on kuultavissa kunhan vain malttaa ensin odottaa muutaman minuutin – tai sitten kelaa suoraan eteenpäin.

Stadionluokan rock luontuu jälleen kerran ongelmitta ryhmältä, joka on jo yksi pisimpään samassa kokoonpanossa operoinneista brittibändeistä. Caren ensimmäisen osan terävistä piirroista draaman kaari kaartuu upeasti kolmannen osan uneliaisiin vetoihin, joissa melankolia jalostuu kuten vain Marillion osaa. Komeaa kuultavaa on myös balladiksi luokiteltava The Crow and The Nightingale, jonka herkkyys nousee nimenomaan yllättävänkin pienestä massasta. Herroilla on jo sen verran kokemusta ja näkemystä, että isoja vasaroita käytetään vain tarvittaessa – ja juuri nyt ne olisivat turhia.

An Hour Before It’s Dark on hyvässä ja pahassa tuttua sekä turvallista Marillionia. Sävyt ovat vaalentuneet, horisontit kääntyneet taas rahdun aurinkoisemmiksi ja Steve Rotheryhän nyt kykenee kiskomaan kitarastaan sellaisia nuotteja, että kyynisinkin kriitikkosetä kuivaa huomaamatta silmäkulmaansa.