Ville-Veikko Liekkinen: Kiinni

Omakustanne

Tällä erää aikaa pääsi kulumaan pitkäsoittojen välillä lähes kaksi vuotta, kunnes negatiivisuudessa uppopaistettu Mörkölä sai jatkoa. Liekkisen rakkaus folkahtavaa ja akustissävytteistä pop-soundia kohtaan ei ole kadonnut minnekään, eivätkä tekstien väkevät kuvatkaan ole ainakaan hellittäneet puristustaan, mutta jokin on sentään muuttunut.

Kaiken keskellä on siis mies ja kitara, vaikka bändisoittimet saavatkin hetkittäin taustoittaa soittoa. Fokus ja parrasvalot kohdistuvat kuitenkin Liekkiseen, hänen soittamaan akustiseen kitaraan sekä erityisesti teksteihin, joissa jokainen sana, tavu ja vivahde ovat tarkkaan punnittuja. Onneksi pahimmat negatiivisuuden purskahdukset jäävät tällä erää kokematta, tai ainakaan yksittäiset sanat ja lauseet eivät ole aivan niin julmia tai ehdottomia kuin viimeksi.

Ei tässä edelleenkään lauleskella pinkeistä poneista ja söpöistä pupujusseista, mutta Liekkinen antaa satunnaisen kuulijan liittää enemmän pisteitä omassa mielikuvituksessaan. Näin itseään ei tule maalattua nurkkaan ja jokainen voi nähdä tarinat enemmän omilla tavoillaan. Siitä huolimatta tämä on alusta loppuun yhden miehen visio, jossa kertoja on aina tapahtumien akseli ja moottori.

Liekkinen onkin itse säveltänyt, sanoittanut ja sovittanut kaikki kappaleet, joiden lisäksi hän soittaa osapuilleen kaikki kuultavat soittimet. Toki studiossa on käynyt pari vierailijaa, mutta vain pari ja heidänkin panoksensa ovat rajoittuneet vain yksittäisiin raitoihin. Ainoa merkittävämpi tuki onkin Antony Parviainen, joka hoitaa kaikki taustalaulut. Tosin Parviainenkin pysyy sivussa, sillä tämä on yhden miehen show – hyvässä ja pahassa.

Tummaa on siis taival, vaan yhdeksi sinkuksi viisaasti valittu Liisan kivi osuu viimein keskelle olennaista. Upean biisin kaihoisa sielu liikuttaa jotain vasemmalla, samoin kuin popimpi Karkurit. Nostaisin eteen myös folkahtavamman Välissä eletty elämä -raidan, joka tuntuu avaavan uusia mahdollisuuksia Liekkiselle. Olisi tästä enemmänkin voinut ehkä puristaa, mutta joskus asiat pitää jättää vain kesken – hyvällä tavalla.

Kiinni nostaa hieman jalkaa kaasulta, tai oikeammin kuulijan niskalta, mutta pitää silti huolen siitä, että sävyt ovat tummia. Niin kovin, kovin tummia, mutta väittäisin palasten liukuvan silti hiljalleen paikoilleen.