Kanerva: Perijät

Texicalli

Syntymäpäiväsankareille tavataan sanoa, että täydet vuosikymmenet ovat vain silkkoja numeroita, eikä niistä kuuluisi välittää. Mutta ei se niinkään mene, kuten täydet 40 mittariin saanut Kanerva on huomannut. Vanheneminen, aikuistuminen, muuttuminen ja lopulta jopa keski-ikäistyminen ovat lineaarisia askeleita, eikä aika valu meille ihmisille kuin hitaasti yhteen suuntaan. Näistä aiheista on tehty monia kappaleita, levyjäkin, mutta maassamme ei niinkään paljoa.

Melodista kitarapoprockia luova laulaja/lauluntekijä Kanerva keskittyy kolmannella sooloalbumillaan siis ikääntymiseen, perheeseen ja siihen, kuinka seuraava sukupolvi pistää kaiken uusiksi, kunnes sitä seuraavan on tullut aika tehdä sama omalla vuorollaan. Millennium ihmettelee, että koska sitä ollaan valmiita, kun vuosituhannenvaihteen juhlistakin on jo niin kovin pitkä aika. Kamikaze kaipaa hurjaa uhmakkuutta, mutta päätyy ihailemaan valkeita lokkeja, joiden syöksymisissä ja kirkumisissa on enemmän kapinaa kuin kertojassa – ainakin nykyään.

Kitkeryys on vaarallinen ansa, jonka Kanerva onneksi osaa välttää keskittyessään positiivisimpiin juttuihin. Toki vilkkaat natiaiset, nuo tinkimättömät Perijät, ryöstävät unet, lepohetket ja rauhan, mutta ehkäpä elämän tarkoitus on vain luoda uutta elämää ja nähdä pienten ihmeiden seilaavan mielikuvituspursillaan kohti seikkailujen horisontteja. Tuokin on vain lainaa, vaihe elämässä ja lenkki ketjussa, jonka jälkeen edessä on vielä kultaisempi seniori-ikä. Ei kai sentään?

Ensimmäiseksi sinkkubiisiksi valittu Äidiltä tyttärelle pelaa pientä folkrockin korttia, joka osoittautuukin melkoiseksi valtiksi. Huippunopeasti päähän tarttuva siivu soi kuin ironian ikeestä vapautettu Lennon, tai ainakin hänestä innoittunut nuori Hector. Tarttuva ja oivaltava on myös albumin avaukseksi sijoitettu Jalanjälkii, joka on samalla viimeisin sinkkulohkaisu ja esittelee vähäeleisesti vuoden 2022 Kanervan.

Neljästä sinkusta purevin on silti mielestäni edelleen unelmoivassa melankoliassa jalostettu Mauerpark, jolla sovituksellinen runsaus hipoo täydellisyyttä. Joskus enemmän vain on enemmän, mistä lienee syytä kiittää myös tuottajana häärinyttä Pekka Nisua, sekä tietysti luottosoittajia Hannu Pikkarista ja Thomas Rönnholmia, jotka ovat antaneet oman panoksensa myös sovitustyöhön.

Biisit rullaavat, soitossa on svengiä ja melodiat ovat luotuja mukana laulamiseen, eikä teksteissäkään jätetä kiviä kääntämättä uutta etsiessä. Niinpä Perijät nousee mielestäni edeltäjiensä edelle ja perii viimein täydellisesti ne lupaukset, joita tässä on annettu jo vuosia. Olisi pitänyt sittenkin antaa edelliselle levylle vain neljä tähteä, kun Kanerva pystyi luomaan näin loistavan perijän.