Urhosson: Metropolis

Pocket Echoes

Urhosson on helsinkiläinen muusikko, joka luo hyvin elokuvallista instrumentaalimusiikkia. Elokuvamaista musiikkia on tietysti monenlaista, aina Hollywoodin toimintapläjäysten vyörytyksestä eurooppalaisten indieleffojen täyteen muodonvapauteen, joten kuinka on tarkemman lajitunnistuksen laita?

Urhossonin tapauksessa elokuvalliset viitteet löytyvät jostain Nils Frahmin ja Daft Punkin välimaastosta, jossa taiteellisuus on saanut ottaa itselleen ohjat tanssilattian kustannuksella. Toisaalta pitkät ja verkkaiset äänirakennelmat kuulostavat myös joltain, jota edesmennyt Jóhann Jóhannsson olisi saattanut luoda, jos häneltä olisi tilattu jotain mahdollisimman lähelle Vangelista osuvaa.

Nimien pudottelu ja satunnaiset viittaukset toimivat vain tiettyyn pisteeseen saakka, mutta kuinka muutenkaan voisin kertoa päälle seitsemän minuutin mittaisen Vacilarin kyvystä kehittyä, muuntua ja pysyä kiinnostavana minuutista toiseen, vaikka näennäisesti raidalla ei paljoa tapahdukaan. Pienet muutokset, tarkoin valitut äänielementit ja maltti – siinä ovat Urhossonin tärkeimmät aseet.

Pisimmälle pienoisuniversumien rakentelu menee lähes 12 minuutin mittaisella nimiraidalla, jonka tahallisesti (?) särkyvät äänet ja melankoliset maalailut ovat samaan aikaan jotenkin utopistisia ja dystooppisia. Urhosson ei alleviivaa, ei nosta suuria teemoja ja rakenna valtaisia melodioita vaan tiputtelee ennemminkin leivänmurusia, joita kuulija voi sitten poimia kuten parhaaksi näkee.

Metropolis on mahdoton levy, se on samalla upea teos, jonka myötä Urhosson nostaa itsensä kertaheitolla kotimaiseen – ja ehkä jopa eurooppalaiseen – kärkiryhmään omalla sarallaan.