Kuoleman Galleria: Armon Loppu

Inverse Records

Tamperelainen metallipartio Kuoleman Galleria julmisteli reilu neljä vuotta sitten edellisen kerran pitkäsoiton keinoin. Siinä missä loppuvuodesta 2017 julkaistu Pimeys saapuu pohjoiseen -albumi nostatti hikeä otsalle liukkaalla black’n’rollilla, on uusin kiekko kuuleman mukaan dark metalia.

Lähempi tutustuminen osoittaa, että helvetillinen myllytys ja armoton paahto jatkuvat uudellakin kierroksella suhteellisen tutuilla urilla. Sinkkuja on lohkaistu kolme kappaletta, joista viimeisin, eli Jean Grenier, vilauttelee jopa sinfonisen mustan metallin korttia. Ei tietenkään paljoa, eikä pitkiä aikoja, mutta vuonojen maan kaiut voi silti kuulla yön pimeydessä. Tuohon kun lisätään härmäläistä synkkyyttä ja peräpohjolan armottomuutta, niin ahdistaahan siinä ja rinnasta pistää.

Aikoinaan ensimmäiseksi sinkuksi valittu Toivomuskaivo saa kunnian avata kunnolla albumin, heti turhan tuntuisen Intron jälkeen ja tällä erää iskut osuvat mielestäni hivenen paremmin osoitteeseensa. Runttaus on kovaa, vaan folkahtavaa ja mielipuolista groovea ei ole saatu hengiltä prosessissa. Nostetaan karvalakkia myös niillä kohdin kun Sudennahka tipauttaa nopeutta ja nostaa uhkakerrointa, sillä monipuolinen möyhennys kasvattaa vain pottia.

En lähde saivartelemaan, että mikä nyt on dark metalia, mikä black metalia ja mikä puolestaan folkahtavampaa tai eeppisempää vetelyä. Todettakoon, että Armon Loppu onnistuu sotkemaan soosit keskenään niin ansiokkaasti, että lopputulos on vain ja ainoastaan Kuoleman Galleriaa. Toki vokalistin kähisevään huutoon rajoittuva repertuaari on kapeahko ja biisikynistä tuntuu syntyvän toisinaan turhankin läheisiä sisaruksia, mutta kyllä tamperelaiset myös osuvat kirveillään riittävän useasti kohteeseen.