Pintandwefall: Seventh Baby

Soliti

Pandemia pisti monen bändin suunnitelmat uusiksi, eikä Pintandwefall ole poikkeus tuolle harmilliselle säännölle. Pari vuoden takainen Your Stories Baby -pitkäsoitto sai näin yllättävänkin nopeasti jatkoa, kun keikkasuunnitelmat ottivat osumaa ja työt kotistudioissa saattoivat alkaa.

Uudistuneessa karanteenimaailmassa syntynyt pitkäsoitto on edeltäjäänsä hivenen kitaravetoisempi ja äänekkäämpi, tai ainakaan tällä erää ei leijuta aivan samoissa määrin satunnaisissa dreampopin untuvapilvissä kuin aiemmin. Alkuun olin hieman kummissani, kenties hetkellisesti hädissänikin, kun uudesta albumista ei tahtonut löytyä tarttumapintoja entiseen malliin. Ensimmäinen arvioluonnostelma rakentui itse asiassa kolmen tähden perustelulle, mutta soittokertojen kertyessä alkoi jotain kuitenkin tapahtua.

Startataan hyvistä ja rakentavista asioista, koska negatiivisuus on aina – ja erityisesti näinä päivinä – tavattoman ikävää. Tuesday No Brain jolkottelee kevyen garagen laidunta kuin nuori tamma ja Clues rohkenee selvemmin kuusaripoprockin käsikynkässä heilumaan pitkin tanssilattiaa. Periaatteessa biisi ei oikein mene mihinkään, mutta mihin siinä pitäisikään suunnata, kun ollaan täsmälleen oikeassa paikassa jo valmiiksi? Hard Work työskentelee kovemmin rockin kimpussa, mutta vaikka iskuissa on painoa, ei leimallinen keveys katoa soundista.

Seventh Baby on samaan aikaan mitä puhtain Pintandwefall-levy ja jotain hieman erilaista. Onko kyse eristyksestä, muuttuneesta maailmasta vai olemmeko me kaikki, niin soittajat kuin kuulijat, jotenkin muuttuneet? Pysyvyys on tietysti luonnotonta, mutta upean melankolinenLast Minutes (Rantalava) ja sen puolittaiset sisarukset vihjaavat myös muutosten jatkuvuudesta. Varsalauman riehakkuus on jalostunut vuosien saatossa joksikin, jota kannattaisi mielestäni jalostaa entistäkin rohkeammin ja edemmäs. Eikä tämä tarkoita välttämättä mistään luopumista, sillä musiikkimaailmakin on moniulotteinen ja mahdollisuuksia täynnä oleva.

Seventh Baby on kasvanut alun lievästä pettymyksestä takuuvarmaksi kitararock-levyksi, jonka kaksitoista raitaa eivät yritä olla mitään sen ihmeellisempää. Kaikki on jo periaatteessa kuultu, muoto on hioutunut vuosien saatossa lähes huippuunsa ja kuulija saa sitä mitä tilaa. Eihän näillä tavoin tulla tietenkään koskaan ylittämään Time Is Right for Romans, Baby simppelin rönsyilevää neroutta, mutta ehkei sitä tarvitakaan tehdä enää.

Nelikko jatkaa tekemistään ja kuulijat pitävät kuulemastaan, ei se sen monimutkaisempaa ole. Pinnat vielä tuoreen raikkaasta soundimaailmasta, jonka helppous on taatusti ollut kaikkea muuta kuin helppoa saavuttaa.