Eric Chenaux: Say Laura

Constellation

Ranskalainen Eric Chenaux kuuluu niihin harvoihin musiikillisiin taikureihin, jotka saavat loihdittua näennäisestä tyhjyydestä esiin mitä ihmeellisempiä musiikillisia maailmoita. En ollut aiemmin tutustunut herran töihin millään tasolla, joten Say Laura -pitkäsoitto pääsi yllättämään – ja kyllä se sitten yllättikin.

Chenauxin luoma musiikki ei periaatteessa osu mihinkään seuraavista genreistä: folk, jazz, pop, lounge, proge. Ja silti huomaan pohtivani jokaista näistä jonkinlaisena alkupisteenä, tai ainakin heijastettavana pintana. Chenauxin luomaan koodiin ei löydy kuitenkaan helppoa yleisavainta, eikä uneliaan hidasta musiikkia pysty ottamaan pihteihin tuosta vaan, vaan sen luonteeseen tulee tutustua pidemmän kaavan kautta.

Avantgarde ja kokeiluhenkisyys määrittävät jokaista albumin viidestä raidasta, jotka muodostavat oikeastaan yhden pitkän teoksen. Nailonkielinen kitara ja melodinen lauleskelu, jota en kutsuisi mitenkään puhtaaksi lauluksi, ovat ne reunamerkit ja pääviitat, joiden mukaan mennään.

Say Laura on siis kummallinen, ja se tuntuu toistuvasti harhautuvan jopa omien ajatustensa sivupoluille. Improvisaatiolla onkin taatusti ollut suuri osuus kaikessa kuullussa, mutta ei Chenaux luultavimmin aivan ilman perussuunnitelmaa ole matkaan lähtenyt. Ääniä muokataan, soundeja vääristellään ja teemoja venytetään pitkään senkin jälkeen, kun kaikki oleellinen on löydetty – mutta pop-kaavojen kunnioittaminen ei olekaan tällä erää osa olennaista.

Say Laura nostetaan saatesanoissa albumin keskuskappaleeksi ja siinä on kieltämättä jopa muusta populaarikulttuurista tuttua tarttumapintaa, jos nyt muoto onkin kuin Dalin tauluista kotoisin. Venyy, vääntyy, kääntyy, muuntuu, muokkaantuu, eikä mikään ole varmaa. Say Laura ei ole helppo albumi sisäistää, eikä se sovellu läheskään joka tilanteeseen, mutta on sillä hetkensäkin.