Koma: Tsunami

Fullsteam/Blackstarfoundation

Ruotsin Uumajassa pari vuotta viritelty Koma kuuluu 2000 -luvun alternativerockin superkokoonpanoihin. Viisimiehinen bändi rakentuu muiden muassa Cult Of Lunassa ja The Perishersissä vaikuttavista herroista Johannes Persson (kitara), Thomas Hedlund (rummut) ja Ola Klüft (kitara ja laulu) täydentyen basisti Jonas Erikssonilla ja laulaja Jan Jämtellä. Vajaa neljäkymmenminuuttinen debyytti sisältää kahdeksan kappaleen verran tummaa, juoksevaa altsua ilman mitään erikoisempia esiinnousevia hittejä. Niin Musea kuin hivenen Bushia ja jopa pikkaisen Liveä muistuttava kokonaisuus rullaa alusta loppuun uhkaavalla rytmittelyllä, vallittelevilla kitaroilla ja Jan Jämten hetkittäin ulinaan taittuvalla, ahdistuneen mahtipontisella laulutulkinnalla. Myös unelmoivaa kaihoisuutta voi löytää Koman junnauksista.

Vauhdikasta avausraitaa Stop Making Speeches seuraa uneliaammin fiilistelevä Like Coming Home, jossa Jämten hetkittäin voihkivat säkeet syöksyvät kerroissa kitaroiden kauloilla pimeään tunneliin. Kotimaisista orkestereista nousee ensinnä mieleen Sergio ja Lapko, Ruotsin pojat vetävät toki pari astetta enemmän amerikkalaista altsua. Viisikko osaa upeasti rakentaa nyansseja kappaleisiin hipihiljaisten kohtien noustessa alakuloisiin pauhuihin ja tunnelmoidessa jälleen pimeissä nurkissa, yksin ja muun maailman unohtaen. Ei Tsunamista löydä vielä kymmenenkään kuuntelun jäljiltä paljon moittimista, vaikkakaan, kuten jo totesin, mitään superbiisejä ei materiaalista nouse. Eikä niitä välttämättä näin tasaisen vahvasta kokonaisuudesta tarvitse väkisin kaivaakaan. Kuiskaaminen on usein paljon tehokkaampaa kuin huutaminen, toteaa Jämte esittelykirjeessä. Ja totta onkin, että kovin tunnelataus nousee niskakarvoihin juuri Koman kuiskailevissa hetkissä. Kuunnelkaa vaikka upeaa One Last Momentia. Toki hiljaisuuden peilaamiseen tarvitaan myös sitä raskasta kättä ja sähköisiä soittimia. Näiden ääripäiden yhteennivomisessa ja vaihtelussa Koman Tsunami on mestariteos.

Itku myrskyssä. Vampyyrin lämmin, pehmeä suudelma. Yöllä esiin hiipivä vaahteramurhaaja. Johannes Persson kertoo levyn tavoitelleen edellä mainittuja tunnelmia ja kieltämättä humiseva, kaihoinen yksinäisyys sekä hellyyden ja väkivallan ristisiitos saattaa helposti nousta mieleen kuunnellessa The Houria, One Of Us Must Hangiä tai Not In My Namea. Synkkä ja ahdistunut on Koman maailma, mutta sinne olisi silti ilo sukeltaa myös livenä. Suosittelen.