haapoja & illmari: Huomenen

Omakustanne

Kuollut on mielestäni kulttuuri, joka ei kehity, kasva ja etsi aktiivisesti vastauksia kulloisenkin hetken esittämiin kysymyksiin ja haasteisiin. Menneeseen ei pidä myöskään tarrautua kouristuksenomaisesti, mutta toisaalta mennyttä ei tule pyyhkiä kuvitteellisesti pois, koska se yhä määrittelee meidät niin yksilön kuin yhteisönkin tasolle – halusimme tai emme.

Huomenen on mielestäni osoitus elävästä kulttuurista ja kyvystä ymmärtää ajan virtauksen tarkoitusta. Kymmenen raidan ja melko tarkkaan 40 minuutin mittainen teos on todella mielenkiintoinen albumikokonaisuus, jolla haapoja & illmari kollektiivi antaa jouhikon soida räpin rinnalla ja elektronisuuden säestää kansanmusiikista innoittunutta ilmaisua. Perinteiseksi koetut säännöt ja rajat rikotaan, mutta näin tehdään uuden luomisen innoittamina. Patsaita ei tahallaan kaadeta, mutta jos joku pysti tai kulho sattuu nyt kupsahtamaan kumoon ja särkymään, niin eipä sille mitään voi.

Kollektiivin kolmas albumi syntyi koronavuosina 2020–2021, mikä kuuluu monin tavoin lyriikoiden varjoissa ja taitoksissa. Planeettamme kierii kohti kuvainnollista mustaa aukkoa, emmekä pysty tulemaan edes keskenämme toimeen, joten eipä horisonttia ruusuista tulevaa lupaa. Eikä asiaa auta se, että ihminen on aina ihminen, kaikkine puutteineen ja vikoineen, mutta toisaalta se voisi olla voimavara.

Multi-instrumentalisti Mikko H. Haapoja on pääarkkitehti, kun ryhmä luo ilmavan rikkaita äänimaisemia, joille illmari puolestaan syytää filosofisuuteen taipuvaisia räppejään. Amanda Kauranne on puolestaan ryhmän folk-henki, jonka ymmärrys kansanlauluista sekä Raja-Karjalan Suistamoon saakka ulottuvat juuret tekevät kokonaisuudesta ainutlaatuisen. Kvartetin neljäs palanen on Lukas Kristo, jonka harmooni, munniharppu ja quena ovat nekin osasia suuremmasta kokonaisuudesta. Äänet yhdistyvät, erkaantuvat, muuntuvat, kasvavat ja vievät kuulijaa eteenpäin kuin ilmestyskirjanytmäisen veneen kyydissä, vaikka painostava uhkaavuus ei samoissa määrin päälle painakaan - onneksi.

Koko nelikko osallistuu lauluun, mutta päähuomio kohdistuu illmarin ja Kauranteen luomaan jännitteeseen. Eikä tämä ole mikään selkeä jako moderniin ja menneeseen, eiliseen ja huomiseen, vaan kumpikin saa kerrottavakseen erilaisia palasia suuresta palapelistä. Ja kuten aikakaudet muistoissamme, ajatuksissamme ja puheissamme, myös vokaalit kerrostuvat, limittyvät ja sekoittuvat.

Alkuun vierastin levyn teosmaista eheyttä, joka sai raidat kuulostamaan kenties liikaakin toisiltaan. Eroja kuitenkin on, ne ovat kuin pieniä rakosia, reikiä ja viiluja, joiden kautta löytyy yhä enemmän ja enemmän. Avain on aaltoilevien soundien ja niillä kulkevien sanojen liitossa, johon joko tykästyy tai sitten ei.

On täysin kuulijasta kiinni, että onko tämä ensisijaisesti elektronisesti sävytettyä kansanmusiikkia, modernia folkräppiä, tai äänitaidetta aikain takaa. Kyse on asioiden suhteista, uusista yhdistelmistä ja musiikin ikiaikaisesta kyvystä luoda nahkansa, jotta se ei jäykisty paikoilleen ja kuolisi pystyyn. En väitä ymmärtäväni jokaista tekstien riviä, mutta uskon päässeeni kärryille isommissa linjoissa ja viesteissä. Eihän sitä tarvitse kuin katsoa kansikuvaa ja antaa vain musiikin viedä mennessään.