Reptaliens: Multiverse

Captured Tracks

Reptaliens aloitti uransa pari pitkäsoittoa sitten enemmänkin synapopin saralta, mutta kolmannella albumilla koittaa lievä suunnanmuutos. Multiverse on edelleen mitä puhtainta amerikkalaista kitarapoprockia, mutta tällä kertaa synat on heivattu mäkeen ja kielisoittimet saavat johtaa orkesterin marssia. Albumin saatesanoissa puhutaan suoremmasta lähestymistavasta ja juurekkaammasta soundista, mutta jos totta puhutaan niin tekijöiden uudet lapset kuulostavat melko lailla vanhemmilta sisaruksiltaan.

Eikä siinä mitään, sillä muutos on itse tekijöille taatusti yhtä tärkeää kuin kuulijoillekin, jotka voivat löytää uusien kappaleiden soundimaailmoista ja sovituksista melko suoriakin viittauksia mm. 90-luvun klassisiksi laskettavien amerikkalaisten bändien tekemisiin. Kitarat saavat soida helkkyen, basso ja rummut toki paukkuvat pohjalla, mutta ne pysyvät pohjalla ja ruodussa. Pääosaan lankeavat tässä(kin) kaavassa naislaulajan kuulas laulu, sekä sen rinnalla kulkeva sähkökitara.

Yhtyeen moottorit Cole ja Bambi Browning ovat toisin sanoen jalostaneet tuotettaan ja saaneet sen soundaamaan samaan aikaan 90-lukulaiselle ja modernille, mikä on viisas ja taitava peliliike. Nyt kun muodosta on tullut puhuttua jo pitkään, niin nostetaan itse sisällöstä sinkkuraita Take It esiin, jotta voidaan osoittaa albumin kaunein muotovalio. Päiväpaisteinen kitarapoprock kun on aina yhtä hankalaa luoda, näennäisestä keveydestään huolimatta.

Avausraita I Feel Fine kierrättää myös tahollaan härskisti tuttujakin tutumpia palasia, mutta lopputuloksen korkea taso pelastaa yhtyeen kasvot. Psykedeelisempien 60-luku partikkeleiden kanssa trippaileva I Can’t Hide voisi olla yksi avaus uuteen suuntaan, joten saattaa kehitys yhä kehittyäkin – kuka tietää?

En oleta jokaisen bändin luovan aina tuoreita mestariteoksia täysin neitseellisistä aineksista, mutta Reptaliensin tapauksessa ns. uudistuminen on johtanut vain entistäkin ahtaampaan koloon, jossa on jo valmiiksi melkoinen joukko vuokralaisia.