Julkaistu: 17.01.2022
Arvostelija: Mika Roth
Nispero
Heikki Hallanoro on oululainen laulaja/lauluntekijä ja muusikko, joka tekee juttujaan hieman erilaisilla kulmilla. En lähde julistamaan missään nimessä sitä, mikä on ’normaalia’ ja mikä ei, mutta harvemmin muusikot tekevät musiikkiaan näin suoraan toisten kirjoista innoittuneena. Hallanoro on säveltänyt musiikkia jo kahdeksasta romaanista, joten kyse ei ole mistään ohikiitävästä ideasta.
Perhosten nektaria on kuuleman mukaan pitkäsoiton lisäksi myös Hallanoron itsensä kirjoittama kirja, joka ilmestyy vuonna 2023. Kyseessä on siis teema-albumi, koska se kertoo tulevan romaanin tapahtumia musiikin keinoin ja on kaiketi eräänlainen läpiluku tarinasta, tai sen osista.
Kirja, kuten tietysti myös albumi, käsittelee erittäin henkilökohtaisia, kipeitä ja arkoja asioita. Jotain kertonee jo se, että yhdessä kuvituskuvassa on otos Kambodzhasta sijaitsevasta huoneesta, jossa sängyn vieressä on lasivitriinissä lukemattomia pääkalloja. Tällä levyllä ei kuitenkaan käsitellä massamurhia – ainoastaan kahden ihmisen, äidin ja lapsen, välisen suhteen hidasta tuhoutumista. Aikuinen saattaa kaikessa kylmyydessään ohittaa moisen, mutta lapsen kulmasta kyseessä on maailmanloppu ja loputon kirous, jota mitkään pääkallopyramidit eivät voi täysin kuvata.
Sanotaan että jokaisessa elämässä on ainakin jossain vaiheessa palanen paratiisia, jonka voi löytää meistä jokainen. Tässä kyseisessä paratiisissa sen viekas ja turmeltunut käärme on viina, joka tuhoaa hitaan vääjäämättömästi äidin ja saa hänet käyttäytymään väkivaltaisesti lastaan kohtaan. Eikä enempää tarvita. Vahinko on tapahtunut, syvimmät mahdolliset arvet syntyneet ja ikuiset jäljet sielussa kysyvät aina syitään. Tekstit ovat raskaita, suorastaan lyijynraskaita, mutta musiikki antaa sentään hieman happea kuulijalle.
Raskas ja tummanpuhuva poprock on teatraalista kuin Lou Reed ja toisinaan pahansuopaa kuin häijyin Kauko Röyhkä. Mikä tästä jää puuttumaan, on edellä mainittujen herrojen musiikillinen nerous, sillä näiden raitojen joukosta ei löydy aivan saman kaliiberin iskuja. Matkaa laahustetaan eteenpäin, jokainen askel painaa ja se on tietysti tarkoituskin, mutta tuskassakin soisi olevan vaihtelua.
Musiikki ei toimi mielestäni samoin kuin kirjallisuus, sillä kyseessä on jo lähtökohtaisesti aivan erilainen taiteenlaji. Toki kirja kuin kirja voidaan kääntää sanasta sanaan vaikkapa elokuvaksi, mutta moiset teokset eivät syystä tai toisesta tahdo nousta klassikoiden joukkoon. Sama pätee mielestäni tällä levyllä, joka olisi kaivannut kovasti lisäsävyjä.
Folk/pop -muusikko, käsilläkävelyn epävirallinen suomenmestari, kirjailija ja tähtitieteilijä. Musiikkia on syntynyt niin oman kuin Latistajat -nimen alla.
Linkki:
heikkihallanoro.com
(Päivitetty 17.1.2022)