20 000 Hz: Kakskyttuhatta hertsiä

Alakulttuuritalo

20 000 Hz, tuo elektronisen musiikin Ramones, julkaisi kaksi ja puoli vuotta sitten Painovoima-pitkäsoiton, johon olen ajan myötä tykästynyt vain enemmän ja enemmän. Kyseinen kiekko nosti mielestäni mainion lo-fi pop pumpun uudelle tasolle, kun alkuaikojen pahimmat/parhaimmat flirttailut iskelmän ja kasarin kanssa jäivät sivummalle.

Elektronisen rockin ja paineettoman outo-popin liitto on nyt antanut meille kolmetoista uutta numeroa, joista ensimmäinen kuultiin jo alkukesästä, kun Varjot-sinkku käsitteli korona-ajan ankeutta. Alkusyksystä oli kolmen biisin mittaisen Kaupungin kireimmät housut EP:n vuoro, mutta ehkäpä hieman yllättäenkin muita sinkkuja ei lohkaistu.

Jos sattuisin olemaan miljonääri ja musiikinrakastaja, enkä vain jälkimmäistä, olisin saattanut kustantaa silkasta innosta Tuomion Temppeli -sinkun, jonka B-puoleksi olisi kannattanut lobata ankarasti Paha noita -rallia. Ensinnäkin klassiset leffat ovat lähes aina ensiluokkaista lähdemateriaalia, minkä lisäksi näissä vedoissa bändin reippaasti askeltava boogiepoprock polveilee poikkeuksellisen herkullisesti. Teksteissä on hertsiläisille ominaista vinoa huumoria, jota ei kuitenkaan koskaan kiskaista överiksi. Ja tuon rajan tunnistaminen, sekä kunnioittaminen, tuntuu olevan kovin monelle kilpakumppanille haastavaa.

Aiemmin toisinaan hyvinkin raflaavista aiheista tutuksi tullut yhtye osaa edelleen hämmentää ja hämärtää reunojaan, mutta tällä erää seassa taitaa olla pari ihka oikeaa rakkauslauluakin. Tosin Rakkaussanoja kertoo asiansa ’oikeat sanat’ hukanneen haaveilijan näkökulmasta ja Tunnen rakkautta on sekin puolitunnustuksellinen purkaus, jossa on jälleen kerran elokuvamaista vinoutta. Jo vuosia sitten verkon puolella julkaistu Antisosiaalinen persoonallisuushäiriö on tietysti niinikään tarina rakkaudesta, mutta siinä kulma on jälleen kiperämpi, mikä onkin bändille ominaista.

Kakskyttuhatta hertsiä lienee eräänlainen reagointi vallitseviin aikoihin, joiden latistava harmaus tahtoo luikerrella ikkunoista sisään. Maailma sulkeutuu, se pistetään väkisin säppiin meidän kaikkien edessä ja tokihan niin kai pitääkin tehdä – mutta silti tilanne sylettää ja harmittaa. Tummuuden yhdistyessä bändin sci-fi soundeihin ja näennäisfuturistisiin juttuihin on lopputulema kiistatta uniikki, eikä ironian lukuisia sävyjä enää niin vain erotakaan.