Lauri Hyvärinen: Cut Contexts

Intonema

Lauri Hyvärinen ei luo musiikkia sanan perinteisessä merkityksessä, mutta toisaalta hän ei myöskään asetu sen valtaisan piirin ulkopuolelle. Ei ainakaan täysin. Hyvärinen on tuttu jo Ilia Belorukovin kanssa tekemästään yhteistyöstä, jonka hedelmistä olen onnekseni saanut nauttia jo pariinkin otteeseen. Solona Hyvärinen ei mene läheskään yhtä syvälle noisen valleihin, vaikka säröä tältäkin levyltä toki löytyy.

Lapseni kysyivät minulta vuoden ensimmäisinä päivinä pariinkin otteeseen: ”Isä, mitä sinä oikein kuuntelet? ”Ei tämä ainakaan musiikkia ole”, lisäsi vanhin muutamaankin otteeseen. Yritin kertoa heille, että toisinaan musiikki kuulostaa vähemmän musiikilta ja tuolloin voidaan puhua äänitaiteesta. Silloin, jos vain mahdollista, kannattaa asettua aloilleen, sulkea silmänsä ja antaa äänten viedä eri paikkoihin. Äänet voivat näet toimia avaimina, eräänlaisina matkalippuina ja turistioppaina, jotka voivat yllättää hauskastikin ja saatella sinut jonnekin, jonne olet tietämättäsi aina halunnut.

Saatesanani eivät auttaneet juurikaan, sillä äänet veivät kuulemma vain orkesterin harjoituksiin tai jollekin metallityöpajalle, jossa tehtiin laiskasti töitä. Vääriä tulkintojahan ei tietysti olekaan ja nämä vuosina 2017–2020 ympäri maailmaa kerätyt sirpaleet, joista Hyvärinen on koonnut viidennen soolojulkaisunsa, ovat kieltämättä kokeellisia. Arvelisin suurimman osan äänistä syntyneen jonkinlaisista syntetisaattoreista ja/tai kenttä-äänitysten muokkauksista. Äänitaidettahan tämä on, mutta ei aivan suorinta sellaista.

Albumin kaikki viisi raitaa kestävät sekunnilleen seitsemän minuuttia. Vain ankkuriksi sijoitettu Twig Mesh leikittelee äänekkäämmän noisen kanssa, tosin nytkin meteli on melko asettunutta. Hiljaisuus ja rauhallisuus ovatkin teosta tarkemmin ja syvemmin määritteleviä tekijöitä, jotka jalostuvat mielestäni etenkin Unurned ja Miasmic Sublimation -raidoilla. Nuo harmonisiksikin luettavat 14 minuuttia nostavat albumin keskivaiheet ja jälkimmäisen puoliskon tasoa huomattavasti ja luovat lohdullisen lämpimiä mielikuvia – ainakin allekirjoittaneen mielen valkokankaille.