Jiri Nikkinen: Mä oon

Texicalli Records

Jiri Nikkinen on mies pitkällä musiikillisella historialla, jonka kuuluisin luku lienee 80-luvun lopulla hittejä syytänyt Clifters. Nuo tasavaltamme omat fab fourit jäivät aikoinaan näkemättä, mutta ehdin sentään todistamaan Revolverin voimaa herkässä nuoruudessani, ennen kuin tarpeettoman vähälle huomiolle jäänyt bändi siirtyi telakalle. Kaiken tämän jälkeen onkin hieman kummaa, että Desibeli.netissä ei ole koskaan käsitelty mitään missä Nikkinen on ollut mukana.

Ehkä syy on ennakkoluuloissa, sillä tunnustan suhtautuneeni Nikkisen uuteen sooloalbumiin melko varauksellisesti. Muotoiluklassikossa istuva herra näyttää kiekon kannessa toisaalta täysin ajattomalta, mitä nyt pieni sienipilvi(?) hieman hämmentää. Itse musiikki hämmensi kuitenkin huomattavasti enemmän, sillä tällä erää suomipoprockia on jatkettu elektronisilla elementeillä.

Nikkinen on siis modernisoinut soundiaan, mutta tämä ei ole mielestäni mitään epätoivoista trendien perässä laukkaamista, sillä kaikki tuntuu tapahtuvan musiikin ehdoilla, sen takia ja sitä korostaen. Maailman paino hyötyy kyllä sovittajinakin häärineiden Jyri Riikosen ja Pekka Gröhnin soittamista koskettimista, mutta ytimen muodostaa Nikkisen säveltämä kappale. Herrahan on tuntenut aina lukkarinrakkautta The Beatlesin tekemisiin, mutta 80-luvun pastissit ovat aikoja sitten jääneet taustapeiliin, ja tätä nykyä jalostustyön hedelmät ovat mitä maistuvimpia.

Tarinoissa kertoja kaipailee usein menneiden päivien ja rakkauksien perään, mutta vaikka esimerkiksi Onks kukaan nähnyt meidän rakkautta kertoo jo paljon otsikollaan, ei Nikkinen sorru ruikuttamaan. Asioita osataan katsoa kepeämmin, eikä katkeruus myrkytä edes haikeampia muistoja. Tuo onkin taito, joka erottaa Nikkisen perustavanlaatuisella tavalla perinteisestä suomenkielisestä poprockista.

Mä oon -pitkäsoitto pelaa rohkeasti nostalgialla, niin musiikkinsa kuin tekstiensäkin puolesta, mutta kymmenen raitaa eivät rakenna mitään huoletonta kiiltokuva-albumi menneistä päivistä. Mm. Vilppulantie ja Hullu paljastavat rypyt ja ruttaantuneet kulmat, sillä toki myös lommot ja naarmut kuuluvat kaiken tämän jälkeen. Epävarmuus ja huolet ovat osa elämää, ajasta ja iästä huolimatta. Kiekon sulkeva Mä oon se mies piirtääkin ympyränsä umpeen, kertojan tarkastellessa puolittainen hymynkare suupielessä oletettavasti oman historiansa varhaisia lukuja.

Jiri Nikkinen pystyi yllättämään kaikkien näiden vuosien jälkeen, tekemällä lähes viiden tähden albumin. Lopulta täysi pistepotti jäi kaipaamaan ainoastaan niitä paria suurempaa pop-hittiä, jotka olisivat vallan mainiosti voineet syntyä näistä aineksista. Lyhyessä saatetekstissä albumia kutsutaan Nikkisen parhaaksi, ja taitaa tämä jokaisen soolokiekon kyllä selättääkin.