Roll Over Peuhkurinen: I

Omakustanne

Unohtakaa jo se monesti rullattu Beethoven, sillä kotoinen Roll Over Peuhkurinen pistää rockin rullaamaan kepeästi halki härmäläisten maisemien, aivan kuin Missourin vedet olisivat vaihtuneet Tammerkoskeen. Neljän tamperelaisen soittajan muodostama yhtye soittaa vokalisti Anssi Peuhkurisen kynäilemiä siivuja, jotka on sovitettu bändin voimin omanlaisekseen klassiseksi rockiksi.

Albumin nimi on siis ytimekkäästi I, mikä tietenkin vihjaa tulevista jatko-osista, mutta myös samalla korostaa uskoa uuden luvun avaamiseen. Kiekolle on valikoitu kaksitoista raitaa, joita kaikkia yhdistää toisiinsa suomirockin taipumus tummuuteen sekä bluespohjalta orgaanisesti kasvanut angloamerikkalainen kitararock. Toisinaan ison maailman soundi ja ehkäpä Amerikan jokien mutaiset vedet kuuluvat enemmän läpi, kuten vaikka Kuori ja Sokkotreffit -raidoilla, mutta kaikessa tekemisessä suomalaisuus paistaa kuitenkin myös vahvasti lävitse.

Musiikillisesti I ei tarjoa juuri mitään sen kummempaa, jos nyt rockin peruspalikat osataankin viskoa näyttävästi ilmaan. Suurempia jonglöörauksia näiden tuttujen musiikillisten palikoiden ja pallojen kanssa ei päästä todistamaan, vaikka soitossa toisinaan onkin mukana niin fukahtavaa fiilistä kuin progehtavaa poreilua. Lakipisteestä toiseen muuntaa soundin svengaavan 70-lukulaiseksi ja Keskelle taulua onnistuu myös tunnelmamaalailussaan, mutta napakat täysosumat antavat odottaa itseään.

Pariin otteeseen I osaa kuitenkin yllättää positiivisemminkin. Pelkojen kokoelma runttaa epävarmuuden rakettimoottoriin ja ampuu kammot taivaalle, kun taas Masentuneen aapinen osaa tahollaan kiskoa surkeasta aiheestaan runsaasti hauskoja huomioita. Tai hauskoja ja hauskoja, mutta ahdistumisen jalo taito osataan vain maalata pikkutarkasti esiin. Vain suomalaiset voivat ymmärtää tällaista rypemistä, jossa toinen suupieli on ainakin puolittain virneessä.

Roll Over Peuhkurinen jättääkin itsestään hieman ristiriitaisen vaikutelman, mitä Kusipään kaltainen vyörytys tai Ovista sekä ikkunoista harhailu ei juuri selkeytä kokonaiskuvaa. En kutsu näitä numeroita hudeiksi, mutta ei noista kunnareitakaan saa väännettyä parhaalla tahdollakaan. Jokamiestä vähäeleisesti edustava kertoja tuntuu olevan usein lähes ulkopuolinen tarkkailija, vaikka teksteissä roiskitaan toisinaan hyvinkin henkilökohtaisia juttuja. Tämän kun yhdistää bändin kulmikkaalla tavalla herkulliseen soittoon, niin johan riittää sulateltavaa ja ihmeteltävää.