Coldplay: Music of the Spheres

Planeettajärjestelmä koostuu yhdeksästä planeetasta, kolmesta luonnollisesta kiertolaisesta, tähdestä ja lähellä olevasta tähtisumusta. Taivaankappaleiden nimet ovat Neon Moon I, Kaotica, Echo, Kubik, Calypso, Supersolis, Ultra, Floris, Neon Moon II, Epiphane, Infinity Station ja Coloratura. Supersolis on tähti järjestelmän keskellä ja Coloratura tähtisumu. Nimeämätön luonnollinen kiertolainen kiertää Echoa ja molemmat neonkuut Epiphanea. Kadonnut planeetta Aurora on myös osa järjestelmää, vaikka ilmeisesti mikään laulu ei edusta sitä. Tosiaan, muilla taivaankappaleilla on oma kielensä ja laulunsa.

Tietojeni mukaan Britney Spearsin, Backstreet Boysin, Katy Perryn tai edes Taylor Swiftin albumit eivät rakennu aivan tämänkaltaisten ideoiden varaan. Heidän hittituottajansa Max Martin on kuitenkin ottanut haasteeksi värittää tai olla värittämättä sukunimikaimansa Chris Martinin visiota Coldplayn yhdeksännellä albumilla. Konsepti ja teemat saivat inspiraationsa Star Wars -elokuvasarjasta, joka sai nokkamies Martinin ja muut bändin jäsenet miettimään, millaisia muut artistit voisivat olla eri puolilla universumia.

Martin käyttää planeettoja eli lauluja eräänlaisena kankaana tutkiakseen ihmiskokemusta. Siihen päälle hän ja hänen bändinsä laveeraa ja maalaa yhtyeen häpeilemättömintä pop-musiikkia varmaan 10 vuoteen. Laulujen teemat ja sanoitukset eivät varsinaisesti taivaita koskettele, vaan planeettakonsepti on pelkkänä tausta-ajatuksena. Music of the Spheres ei mitenkään salaa sitä, että se on täynnä singleraitoja. Kolikon toinen tulkinta voisi sukeltaa teennäisyyden puolelle, mutta ainakin minä viihdyn tämän levyn parissa paremmin kuin suurimman osan viimeisimmän 10 vuoden Coldplay-levyistä. Lisäksi insrumentaalivälipalat nivovat albumin kokonaisuudeksi, joka on hittivetoisuudestaan huolimatta kaukana kokoelmalevyfiiliksestä.

Coldplayn yhdeksännen albumin stadion-pop kuulostaa raikkaalta silloinkin kun sitä on tuottajan pöydällä tietoisesti tunkkaistettu. Kasarisyntikkapala Higher Power ja Humankind avaavat pelin sellaisella hittivyörytyksellä, että epäilemättä joitakin kriitikoita ja musadiggareita hirvittää. Edes vuosittain ei tule montaa tällaista levystarttia vastaan. Ensin mainittua maustetaan Sting-jodlauksilla, jälkimmäistä Springsteen-urkukoukulla.

K-popin suuruus BTS tuo mainiota persoonallisuutta My Universe -pläjäykseen, jonka on helppo kuvitella löytävän paikkansa tanssilattioilla ympäri maailman. Selena Gomez vierailee herkässä Let Somebody Go -surustelussa ja People of the Pride naittaa Musen ja Depeche Moden megahitit yhteen sylttytehtaita lainkaan piilottamatta – pikemminkin päinvastoin. Toisin kuin nuo rakennusaineena olevat klassikot ja moni tämän albumin lauluista, juuri tuota kappaletta ei ole kuitenkaan tehty hittitaivas mielessä. Sama pätee intergalaktisen ja optimistisen matkan päättävään pinkfloydiaaniseen Coloratura-eepokseen, joka vahvistaa että jokainen taivaankappale on laulun arvoinen.