Bill Hota: Diedel Daidel

Omakustanne

Bill Hotan ronski indiefolk läsähti kesän korvilla naamaan heinäpaalin voimalla, kun Pikkuusen paree / Kiminkinen -tuplasinkku ilahdutti Desibeli.netin toimitusta. Nyt annoskoko on kasvanut pitkäsoiton mittaan ja menohan on entistäkin leveämpää, onhan seinäjokelaisten taito ainoastaan karttunut tässä välissä.

PR-osasto ansaitsee sapiskaa, sillä saatekirjeeksi on suotu yksi post-it lappu. Tässä tilanteessa musiikki saa puhua puolestaan – ja äänekkäästi se toki puhuukin. Trion kulmikas soitto rouhii toisinaan folkrockin seipäillä, toisinaan taas viulu ja hiljaisemmat nuotit saavat välittää tarinoita kuulijoille. Bill Hotan voima on kuitenkin alkuun järjettömiltä vaikuttavissa yhdistelmissä, joiden alkemia osoittautuu kuitenkin nerokkaaksi.

Otetaan esimerkiksi vaikka Kehu, jossa sinänsä nätti ja hiljaisempi siivu on kyllästetty itsekehuja pursuavilla lyriikoilla. Asteikon laidasta toiseen ponnahteleva kertoja käy suomalaisittain hetkellisesti pohjamudissa, tai ainakin sellainen mahdollisuus lausutaan puolittain ääneen. Ja mitä kuullaan heti perään? Diedeldaidel on melkoista patjapolkkaa, jossa etelätirolilainen ja eteläpohjanmaalainen risteytetään. On niin rumaa, että on jo nättiä jne.

Laidat ovat siis kaukana toisistaan, ja hauskan laulelman puolelle lipsahtava Paittitaitoone nostaa fiiliksiä, eikä Pelimanni joutava anna kantrin selättää folkkia, kun biisi kolistelee kulmikkaasti eteenpäin. Bill Hota osaa näet kuulostaa samaan aikaan räväkältä ja herkältä, syvälliseltä ja helppoheikiltä. Eikä kaikkea leimaava näennäinen helppous ole taatusti ollut helppoa saada kohdilleen – uskallan väittää.