J Mikael: Tuli

Omakustanne

Folkahtavaa ja erittäin akustista laulaja/lauluntekijäpoppia luova J Mikael on tuottelias mies. Loppuvuodesta 2019 ilmestyi debyyttialbumi, reilu vuosi sitten oli Puu-pitkäsoiton vuoro ja nyt on käsissä kolmas albumillinen J Mikaelin musiikkia.

Olen jo aiemmin kiittänyt miestä suoruudestaan ja musiikkiaan puhdaslinjaisuudestaan, eivätkä asiat ole juuri muuksi muuttuneet tälläkään kerralla. Nylonkieliset kitarat soivat suurimman osan ajasta, toisinaan sähköt lyödään päälle alleviivaavammin, mutta ydin on miehessä ja kitarassa, hänen kertomissaan tarinoissa ja niiden minä-hahmoissa.

Eikä tämä olisi suomalaisen miehen tekemä albumi, elleivät sitä leimaisi myös negatiiviset tunnot. Ahdistus ja sisäinen paine pingottavat Liikaa-raidan äärimmilleen sähköä ja Asioita ymmärtää, että tapahtumaketjut ympärillä ovat hallitsemattomia. Mitä ihmisen pitäisi tehdä tässä hullussa maailmassa, paitsi kummastella kanssaihmisten järjettömyyttä – vai sitäkö elämä oikeasti on?

Ei kaikki silti negatiivisesta kulmasta lähde liikkeelle, joten Hullu rakkaus saa kaipailla vielä sen yhden aivot soseuttavan ihastumisen perään ja Annan sataa näkee sadepilvien tuolle puolen, aikaan jolloin tarpeettomat asiat ovat huuhtoutuneet pois. Silloin jäljellä on vain rakkaus, mikä on ajatuksena hieno ja lohduttava.

J Mikael tekee edelleen musiikkinsa hurjan vähistä aineksista. Tämä tuo siivuihin rehellisyyttä ja suoruutta, mutta samalla se tietysti rajaa ankarasti kehittymisen mahdollisuuksia. Tällä erää plussat kuitenkin selättävät selkeämmin miinukset, ainakin omasta mielestäni. Olisiko mahdollisella neljännellä kiekolla jo aika siirtyä kauemmas alkupisteestä, vai onnistuisiko oleellisen tiivistäminen vielä entisestään? Aika näyttänee sen.