PA Kiiskilä: III

Last Day of the North

PA Kiiskilän kolmas albumi on nimetty simppelisti pelkällä järjestysnumerolla, mikä on tarkemmin pohdittuna kenties se sopivin ja toimivin tapa. Tämä on kolmas luku, kolmikulman täydentävä palanen ja kolmas kerta taitaa tällä erää ihan oikeasti sanoa toden.

Keväällä ilmestynyt 2019 Vapaudesta-debyyttialbumi avasi folkahavan poprockin hanat ja tulin maininneeksi tuolloin arviossa niin Dave Lindholmin kuin Mark Knopflerinkin nimet. Esikoinen ei vielä varsinaisesti ottaen räjäyttänyt pankkia kaikessa karuudessaan ja minimalistisuudessaan, mutta se oli samaan aikaan vapaa omassa soundillisessa ehdottomuudessaan. Reilu vuosi myöhemmin Ihmisen laulu intoutui tutkimaan amerikkalaisen juurimusiikin mahdollisuuksia, vaikka keskiössä olivatkin yhä mies ja kitara, tarinat ja niiden kertoja. Kokonaisuus oli kuitenkin mutkikkaampi, monimuotoisempi ja reunoiltaan rakentavalla tavalla epäselvempi.

Jälleen on kulunut aikaa reilu vuosi ja kolmannella pitkäsoitollaan PA Kiiskilä on mielestäni entistä enemmän sinut musiikkinsa kehityslinjojen ja mahdollisuuksien kanssa. Aiemmin päätään nostellut friikahtavuus on saanut tehdä tilaa positiiviselle tyytyväisyydelle, joka ei kuitenkaan sorru yhdentekevyydeksi. Mukana on suoruutta ja syvempiä vesiä, toisinaan eteen tunkee perusrokkailu ja toisinaan taas sääntöjä uusiksi muovaavia osia. Sen kappaleista voikin kuulla niin Vapaudesta-levyn tinkimättömyyden kuin Ihmisen laulu -pitkäsoiton mystisen Amerikan tutkimusmatkailun.

Mikäli joutuisin syystä tai toisesta myymään kiekon musiikkia maailman markkinoilla, niin saattaisin aloittaa esittelyn Salaisuus-raidalla, jonka vapautunut rokkaus kaikuu nuoren Springsteenin riehakasta sielunpaloa. Toinen nopeasti haltuun otettava raita on sinkkunakin kuultu Kuus kieltä & kuus kuus kuus, joka on siis tarina sähkökitaran mahtavuudesta, eikä pidä sisällään mitään sen okkultistisempaa. Ilmassa on ennemminkin runsaasti Dire Straitsia, mutta koskapa siitä olisi ollut haittaa näissä karkeloissa.

Jos puolestaan kaipaat hiljaisempaa fiilistelyä, riippukeinussa lekottelua ja hetkeen pysähtymistä, niin Jokainen päivä on päivä summaa elon pieniä suuria ihmeitä mitä viehättävimmin. Eikä tässä mitään sokerikuorrutettu valuteta arjen ympärille, vaan ainoastaan huomioidaan ne oikeasti tärkeät asiat. Tämäkin kuulostaa luettuna helpolta – niinhän kaikki tuntuu, kunnes pitää tarttua toimeen.

Pohdin pitkään neljän ja viiden tähden välillä, kunnes päädyin vielä toistaiseksi ’vain’ pelkkään neljään. Saatan myöhemmin katua päätöstä, mutta samaan aikaan tuntuu siltä, että PA Kiiskilän biisikynästä saattaa tulevaisuudessa irrota jotain vieläkin mahtavampaa.