pässilauma: Toivosta ja murheesta

Omakustanne

Rock on rajaton riemu, kuten pässilauma on tinkimättömällä työllään osoittanut jo useampaan otteeseen. Vuosi sitten yllätyin kuitenkin poikkeuksellisen paljon, kun Verta tanssilattialla -kiekko heivasi punkin, rockin ja metallin kanssa aiemmin värkänneen ryhmän big beatin konevoimaiseen maailmaan. Mallikkaasti tuokin kiistatta sujui, mutta nyt tähtäimessä on ollut kuulijaystävällisempi musiikki, jossa luotetaan taas rockin voimiin, mainitaanpa saatekirjeessä jopa termi ’pop’.

Popit voi kyllä todellakin laittaa paksuihin lainausmerkkeihin, sillä tämä on kaunista ja melodista kuin nuori CMX ja kettuuntunein Kauko Röyhkä. Kulmikasta nykimistä voi kyllä kutsua postpunkiksi, uuden aallon möykäksi ja alternative rockiksi, mutta että pop? Nyt kannattaa käyttää todella isoja lainausmerkkejä.

Entä onko Toivosta ja murheesta -pitkäsoitto sitten lähempänä ns. valtavirtaa? Kyllä, olen taipuvainen sanomaan niin, sillä rockin rytkeessä on enemmän Sielun Veljet ja Problems -viboja kuin aiemmin. Tietenkään pässilauma ei hiihdä kenenkään perässä, siihen heput ovat liian pässinpäämäisiä, mutta ladut risteävät muutaman suomirockin pioneerin kanssa. Eikä siinä mitään hävettävää, piiloteltavaa tai vähäteltävää ole, sillä musiikissa kaikki rakentuu lopulta edeltäneiden sukupolvien työlle.

Kehitystä ja muutoksen voimia on havaittavissa myös teksteissä, joissa ei enää ratsastella halvoilla huumoriheitoilla. Uusi, aikuisempi ja vakavampi pässilauma pysyttelee silti mukavuusalueiden laitamilla, koska asioita käsitellään tutun kulmikkaalla tavalla. Tai ainakin itse haistelen Jätä jälkeesi rallissa kritiikin pistot ja Kivun nopeudella summaa jotain rinnan vasemmalta puolelta.

Toivosta ja murheesta lienee syntynyt otsikkonsa puoliskoista, mutta lisäisin perään vielä sanan ’kasvusta’. Niihin pop-juttuihin voidaan palata myöhemmin.