Tvärtom: Tvärtom

Omakustanne

Tvärtom on helsinkiläinen indie poppia soittava yhtye, jonka debyyttipitkäsoitto päätyi käsiini parin mutkan kautta. Lokakuun puolella ilmestynyt kiekko on pitkälti nelihenkisen ryhmän itsensä kasaama, mitä nyt teknisellä puolella apuna on häärinyt muutama henkilö. Eli perus koronakauden tuotos kotiäänityksineen kaikkineen. Parin vuoden takaiselta EP-levyltä mukaan on otettu kaikki neljä raitaa, mutta materiaalissa ei ole havaittavissa minkäänlaisia negatiivisia saumoja.

Avaus on loistava, sillä Uudenvuoden aatto kuulostaa aivan siltä, kuin yhtye versioisi samaan aikaan Pavementin ja Crashin tekemisiä, mutta ei jää kuitenkaan kiinni pienimmästäkään lainailusta. Kertoja leijuu vähintäänkin osittain irti arjesta myös, kun Järkytys iskee silmille ja ihmisen pahuus saa ajatukset sinkoutumaan kauas pois, heleiden kitarasoundien kukittaessa taustan melodioilla. Kontrasteilla pelataan jälleen kerran, mutta Tvärtom ei tarvitse rosoisia riffejä ja ruosteisia kitarasoundeja korostaakseen sanomisiaan.

Vokalisti Joel Kupiainen hoitaa laulunsa sivussa harvat syntetisaattorit, tamburiinit ja osan kitaroista. Kitaristi Tuulia Lerkkanen, basisti Anna-Elina Hintikka ja rumpali Kristina Baki? hoitavat kukin tonttinsa asianmukaisen vähäeleisesti, jokaisen osallistuessa myös taustalauluihin. Näin saadaan kasaan äänikudos, jossa positiivinen keveys ja kirkas kuulaus värittävät kitarapoppiksen lämpimin sävyin.

Etenkin albumin keskelle sijoitettu Mustia oksia ehtii päälle viiden minuutin mitassaan rakentaa isompaa kaarta ylleen ja EP:n ankkurinakin aikoinaan toiminut Lätäköt nostaa kiekon loppumetrien fiilistä, ennen kuin Pakastimessa tulee ja sulkee kaiken kaihoisissa fiiliksissä. Pieni epätasaisuus vaivaa kuitenkin kiekkoa, enkä ole aivan varma biisijärjestyksenkään toimivuudesta, tai sitten vain hukkasin jossain vaiheessa punaisen lankani. Eipä sekään olisi ensimmäinen kerta.

Kuuleman mukaan albumilla kuultu kokoonpano on jo historiaa, joten uudella kokoonpanolla – missä muodossa se sitten lieneekään – on ainakin korkea verrokkipiste, johon tähdätä. Ja tästä on klisheisesti todettuna hyvä jatkaa.