Ikirouta: Taival

Omakustanne

Ikirouta on korona-aikakautena syntynyt kotimainen yhtye, joka ilmoittaa ylpeästi saatekirjeen ensimmäisellä rivillä soittavansa iskelmämetallia. Tuohan kävi toki jo ilmi keväällä 2020 ilmestyneellä Vanki-sinkulla. Sittemmin bändi on pistänyt hihat heilumaan ja nyt kasassa on peräti jo 14 sinkun ketju.

Taival-albumi on siis noiden sinkkujen kokoelma sanan varsinaisessa merkityksessä, koska biisit kuullaan levyllä vieläpä julkaisujärjestyksessä. Onkin aiheellista pohtia ja punnita, saako tällä tavoin kasaan mitenkään ehyttä ja järkevää albumikokonaisuutta.

Kuinka ollakaan, levy on kuin onkin omanlaisensa kokonaisuus, jolla Ikirouta toisinaan enemmän rokkaa toisinaan taas antaa vasaroiden lyödä rahdun kovemmin. Kantava idea on kuitenkin jatkuva eteenpäin kiiruhtaminen. Poteroihin ei siis jäädä kyhjöttämään edes niissä kohdin, kun ikivihreä Leijat versioidaan, vaikka kaikki olisi pedattu valmiiksi lyhyelle hengähdystauolle.

Yhtäältä näin tinkimätön muodossa pysyminen ja tyylin kunnioitus on arvostettavaa, mutta olisin sittenkin pistänyt sekaan pari uutta siivua, joiden ei olisi tarvinnut olla mitenkään ’singlemäisiä’. Tiedättehän, vaikka yksi pieni akustinen pala tuonne ja vähän hitaampi numero tuonne. Mielipidekysymyksiähän nämä vain ovat, mutta mistä muustakaan musiikissa – ja sen arvioimisessa – on lopulta kyse.

Vanki on edelleen vahva veto, ykkösketjuun itsensä punnertaa myös Violetin vaaran taika euroviisumaisineen sovituksineen, sekä akustista kitaraa kuvaan mukaan tuova Lainaa vain, jota ei onneksi räjäytetä mahtiballaditaivaisiin. Näissä kohdin pohdin pisimpään nopean kaavan kantavuutta, mutta niin vain biisi nousee ja nousee jokaisen soittokerran myötä, joten ratkaisu on selvästi toimiva.

Maailma muuttuu ja musiikki hakee uusia muotoja, mutta voidaan vanhaa tahkoakin yhä pyörittää. Taival summaa yhtyeen ensimmäiset 14 sinkkua, joiden aikana se on kehittynyt nopeasti ja saanut soundiinsa rutkasti persoonallisuutta.